1.11.2007 Sarangkotista Naudandaan
Illalla kävimme hotellissamme henkilökunnan kanssa keskustelua siitä, kannattaako matkaan aamulla lähteä. Koko mennyt päivä oli ollut utuinen. Jos sama utu roikkuu vuorten edessä seuraavanakin päivänä, ei matka palvele tarkoitustaan. Sovimme hotellin henkilökunnan kanssa, että jos utu näyttää aamuun mennessä hälvenneen, huoneemme ovelle koputetaan kello 05.00 ja lähdemme liikkeelle. Jos koputusta ei kuulu, voimme jatkaa aamu-uniamme.
Nousemme ylös puoli viideltä ja jännittyneinä odotamme koputusta. Katsomme parvekkeelta aamupimeille vuorille, jotka näyttävät usvaisilta. Mutta koputus tulee ajallaan! Innostuneina lähdemme liikkeelle.
Pimeässä taksimme kiitää pieniä kapeita teitä ylöspäin Sarangkotia kohti. Ihmisiä, paljon ihmisiä, vaeltaa pimeillä teillä yhä ylemmäksi. Minne kaikki ovat menossa tähän aikaan? Töihin, selvästikin, mutta minne! Ja kaikki kävellen. Taksimme ulvoo ja ulahtelee, mutta nousee jyrkkää tietä kohti Sarangkotia.
Taksi jättää meidät puoleen väliin vuorta, minne tie päättyy; nyt alkaa kipuaminen. Kello 6.00 nousee aurinko, ja siihen mennessä on oltava huipulla. Aikaa on siis 40 minuuttia. Nuori oppaamme marssii ripeästi eteenpäin, ei edes hengästy, mutta me puuskutamme silmälasit huurussa mäkeä ylös. Portaita portaiden perään. Eteenpäin, eteenpäin. Sydän hakkaa rinnassa, pohkeisiin sattuu, pelkään sydämeni laukeavan, mutta eteenpäin on mentävä, jos haluaa nähdä taikahetken oikeaan aikaan.
Pääsemme huipulle ennen auringonnousua, kipuamme vuoren päällä olevalle näköalatasanteelle ja näemme – usvaa. Toki kaikkialle silmänkantamattomiin jatkuvat vihreät vuorijonot ovat kauniita, mutta olisimme halunneet nähdä opaskirjoissa ylistetyt Himalajan lumihuiput auringonnousun valaisemina.
Tasanteella on ohellamme paljon väkeä, kuka katsoo minnekin Himalajaa etsiessään. Minäkin arvaan mustan vuorijonon olevan Himalajaa, olen tunnistavinani Fishtailin ääriviivat aamuhämärissä. Aurinko nousee, punahehkuinen pallukka sumun keskellä. Yritän ottaa siitä kuvan, mutta kamerani ei tunnu aurinkoa havaitsevan. On kylmä. Selkä ja paita ja takki ovat kipuamisen ponnistuksista märät, alan pelätä selkäni puolesta, kylmä tuuli märkään selkään on häijy. Polviakin kivistää.
Ja sitten tapahtuu IHME. Oppaamme tulee luoksemme ja osoittaa meille suuntaa, jonne emme ole osanneet edes katsoa. Maaginen hetki. Pilvet väistyvät hetkeksi, ja oppaamme neuvoo meitä: "Look, the Himalayas." Katson vuoria enkä näe Himalajaa, ennen kuin ymmärrän kääntää niskaani 45 asteen kulmaan, sillä siellä, korkeuksissa, valtavissa korkeuksissa näkyy Himalaja, vaaleanpunaisena, valtavana, suurena. Mitään suurempaa, korkeampaa en ole koskaan nähnyt. Sydämessäni, tuossa rasitetussa ja raadollisessa lihaksessa tuntuu lyhyt kipu, räjähdys, joka tekee kipeää ja hyvää yhtaikaa. Tunne on sanoinkuvaamaton.
Me emme heränneet turhaan. Me emme puuskuttaneet Sarangkotille turhaan. Näky, hetki, oli täydellisesti mykistävä. Ja yhtä nopeasti kun vuoret olivat ilmestyneet, ne katoavat usvaan. Mutta mielikuva vaaleanpunaisesta vuorijonosta on piirtynyt pysyvästi mieleen.
Lähdemme kapuamaan vuorelta alas, pysähdymme vuorihotellissa aamiaisella. Ja sieltä lähdemme vuoren rinnettä alas toiseen suuntaan, päämääränä Naudandan kylä 18 kilometrin päässä.
Aurinko on nyt noussut, kylmä on kadonnut, sydän ei enää hakkaa hullun lailla, on miellyttävää liikkua reippaasti, muttei ylenmäärin kiirehtäen eteenpäin. Välillä Himalajat näkyvät taas, nyt jopa laajempana vuorijonona kuin aamun ensi hetkillä. Mutta nyt ne ovat valkoiset, eivät enää vaaleanpunaiset. Upeat, suuret, mahtavat ne silti ovat. Fishtailin pyrstö kohoaa vuorijonosta terävänä esiin.
Nautin kävelystä ja tiestä, joka mutkittelee vuorta pitkin. Huomaan, että jaksan kävellä suhteellisen tasaista tietä vaikka kuinka pitkään, vain korkeat nousut ottavat hengen päälle ja rasittavat polvia. Minähän reippailen sittenkin!
Matkan varrelle jää yksinkertaisia pikkukyliä, rakennuksia ja pihapiirejä, joiden touhukasta elämää on mielenkiintoista seurailla. Matkan varrelta löytyy myös koulu, jonne aamuvarhaisella pienet puhtaaksi pestyt lapset siisteissä koulupuvuissaan taapertavat suuret reput selässään. Kaikki nauravat, heiluttelevat meille. Namaste! huutavat lapset meille. Joskus myös: Candy! Mutta useimmiten on toiveena: FOTO! Lapsille tuottaa suurta huvia tulla valokuvatuiksi. Heille on tärkeää, että kuvan oton jälkeen näytän ottamani kuvat heille digikameran näytöltä. Seuraa valtava naurunremakka. Kaikki haluavat tulla kuvatuiksi. Kaikki haluavat nähdä omat kasvonsa kamerani näytöltä. Kuka poseeraa tiukkailmeisesti, kuka keimailee kameralle, naurua, tirskuntaa, elämisen ja lapsuuden vilpitöntä riemua. Elämä Nepalissa voi olla köyhää, mutta ei siitä iloa puutu.
Ohitamme riisipeltoja, jotka seuraavat polveilevia vuorenrinteitä silmänkantamattomiin. Jossain mies kyntää härillä. Jossain kerätään kuivia riisinvarsia suuriksi keoiksi, meikäläisten heinäsuopien tapaan. Kanat kuoputtelevat pihamailla. Pari pientä kiliä kisaavat keskenään, kunnes yhtaikaisella päätöksellä viilettävät äitivuohen luo ja alkavat innokkaasti imeä lutkuttaa kutun nisiä.
Oppaamme on vallan viehättävä 19-vuotias vakava, mutta herttainen nuorimies, jonka kanssa juttelemme monenmoista yli 5 tuntia kestävällä matkallamme. Ja vaikka kielitaito tekee välillä tenää, syleilee keskustelumme nepalilaista – ja suomalaista – elämää laidasta laitaan. Käymme läpi politiikkaa, naisten asemaa, Nepalin perintölainsäädäntöä, uskontoa, ympäristökysymyksiä. Me kysymme ja vakava oppaamme yrittää vastata meille kaikella tietämyksellään ja kielitaidollaan. Riisinviljelyksen perusopinnot käyvät takkuisasti, mutta luulemme pääsevämme niistäkin läpi.
Myös nuori oppaamme haluaa tietää elämästä länsimaissa, hyvinvointivaltiossa. Kiinnostuneena hän kyselee elämästä Lännessä ja me pyrimme vastaamaan parhaan kykymme mukaan, ymmärrettävästi.
Näin siis taittui 18 kilometrin matka Sarangkotista Naudandaan, missä asetuimme pienen kahvilan terassille odottelemaan meitä varten tilattua taksia. Terassilta oli jälleen upeat näkymät riisipelloille ja vuorille. Kukaan ei jaksanut puhua enää mitään, kaikki oli sanottu. Istuimme hiljaa ja nautimme maisemista. Eikä se ollut meille ainaiseen puheeseen tottuneille länsimaalaisille edes kiusallista, vain rauhallisen miellyttävää.
Matkalla Pokharaan pysähdyimme vielä lyhykäisesti tiibetiläisessä pakolaisleirissä ja temppelissä, joka oli tiibetiläisten temppelien tapaan värikylläinen ja kaunis. Vaikka temppeli oli upea, puuttui siitä kuitenkin jotain siitä maagisesta vuorien rauhasta, hiljaisuudesta, jonka olimme kokeneet aiemmin Shivapurin temppelissä.
Pokharaan palattuamme Kimmo huomaa suolensa kutsuvan, ja lujaa, ja kiirehtää hotellille. Minä jään vielä kylille ostoksille. Hotellille palatessani törmään ensin nepalilaiseen matkatoimisto-oppaaseemme, Rameshaan, ja heti perään Üloon. Ovat palanneetkin jo vuorilta! Ja niin Ramesh kuin Ülo ovat perin kummallisen näköisiä.
Ramesh kertoo minulle Ülon poistuttua, että kaksipäiväinen trekkaus oli ollut katastrofi. Vain kaksi ryhmästä oli lähtenyt vuorille, muut olivat jääneet ensimmäiseen vuorihökkeliin, jossa oli majoitusta. Jo sinne nouseminen oli ollut tuskaisaa ja Saimaa, tuota tytisevää tätiä, oli sherpa lähinnä kantanut eteenpäin. Kaksi hyväkuntoisinta siis oli jatkanut matkaansa ja loppuryhmä oli hyytynyt niille sijoilleen. Myöhemmin kuulin että kahteen päivään eivät jäljelle jääneet olleet tehneet muuta kuin maanneet alkeellisessa vuorihökkelissä, muuta kun siellä ei voinut tehdä. "Välillä, ajankuluksi, noustiin ylös, kierrettiin mökki ja otettiin sadas kuva vuoresta, ja sitten taas punkkaan makaamaan" kuvaili Marti myöhemmin retken Annapurna-osuutta.
Tunnelma oli ollut todella pettynyt matkalaisten joukossa. Heille oli Embachista matkaa tilatessa kerrottu, että tämä on hyvin helppo retki, jolle jopa 70-vuotiaat voivat vaivatta osallistua. Mikään kerrotusta ei ollut pitänyt paikkaansa. Annapurnalla olisi vaadittu urheilijan kuntoa, valittu reitti ei todellakaan sopinut yli 50-vuotiaista koostuvalle seurakunnalle, vaikka kukaan, Saimaa lukuunottamatta, ei ollut mitenkään erityisen huonokuntoinen.
Kun vielä Ramesh ja Ülo olivat joutuneet vuorilla jonkinmoiseen riitaan, oli tunnelma todella huono vuorilla. "I have missed you and Kimmo so much!" parahtikin Ramesh heti minut hotellilla uudelleen nähdessään.
Seuraavana aamuna aamiaisella kohtasimme ryhmän, josta oli aistittavissa suuri pettymys menneeseen kahteen päivään. Emme oikein kehdanneet hehkutella Kimmon kanssa sitä, miten mukavaa meillä oli ollut Pokharassa, miten paljon olimme tehneet ja mitä kaikkea nähneet. Marti totesi: "Teillä suomalaisilla tuntuu olevan tämä homma hallussa. Olisi pitänyt tehdä kuten te."
--
Ja perään kuvia
Aamu Sarangkotin huipulta, odotamme auringon nousua ja Himalajan vuorijonon näkymistä sumun keskeltä
Aurinkjo alkaa nousta
Ja Himalajan vuorijono alkaa tulla esiin
Fishtail, eli osa Annapurna-vuorta
Lähdemme Sarangkotilta kohti Naudandaa ja pieniä kyliä jää matkan varrelle. Täällä kuivatetaan maissia
Kilit kirmaavat jaloissa
Äärimmäisen viehättävä oppaamme pienen koululaisen seurassa
Koululaisia tulee aamutuimaan vastaan
Tuima tyttö haluaa tulla kuvatuksi.
Jatkamme matkaa ja välillä Himalajat näkyvät taas kirkkaina
Tien toisella puolella avautuu riisipellot, riisiä kerätään ja kuivatetaan kaikkialla
Riisisuopa onkin yleinen näky kaikkialla
Lisää riisipeltoja, nämä kuvattu Naudandan kahvilan terassilta
Naudandasta jatkamme tiibettiläiseen luostariin
Joka on sisältä todella upean värikylläinen
Pari tiibettiläispoikaa pakolaisleiriltä, jonka yhteydessä tämä luostari on
Ja viimeinen kuva tästä sarjasta taas hotellihuoneestamme, ilta on laskeutunut Pokharaan.
.
