Värimintun hehkua elokuun alussa vuonna 2008
Värimintun tulevaa kukintaa vuonna 2012
Puutarhurin levähdyspaikka aitan takana viileässä varjossa. Varjoyrttiä ja joitakin muita varjon kasveja on istutettu levähdyspaikkaan silmän iloksi.
Jos joku kummastelee laittamiani kuvia, ihan oikean otsikon alla ne ovat, eli Piha Ennen-jälkeen. Elämässä asiat eivät aina mene huonosta parempaan, vaan joskus ne menevät paremmasta huonompaan. Ymmärrämmekö aina milloin asiat ovat hyvin vai vasta jälkeenpäinkö hoksaamme, että silloin asiat olivat hyvin vaikka emme sitä silloin tienneet. Sanoinko vaikeaselkoisesti?
Kiitos Avironille - sun kuvaparit ovat hyvä muistutus innokkaalle puutarhurille ja sisältävät muutenkin elämän viisautta. Joskus ennen oli paremmin kuin jälkeen, mutta onneksi puutarhassa voi tehdä aina uusia muutoksia tai pitää- “kurissa” - muutoksia:-)
Ennemmin tai myöhemmin meillä on kaikilla se edessä, että ei enää pysty puutarhan hoitoon. Olen surrut sitä jo moneen kertaan, vaikka vielä hyvin pystynkin. Mutta aika menee niin nopeasti. Olen myös miettinyt, että katselenko, kun kaikki työ, jota puutarhaan on tehty nopeasti katoaa vai lähdenkö pois. Äitini muutti puutarhastaan pois, ei kyennyt katselemaan rapistumista.
Nämä ovat varsin terveellisiä kuvia. Jotenkin ne puhuttelevat minua erityisesti. Se mitä pihassani teen, ei ole pysyvää, kuten ei isänikään pihatyöt ole olleet. Lapsuuden pihani on muuttunut niin surullisesti, pahinta taisi kuitenkin olla kiipeilypuun kaatuminen. En tiedä, tuntuuko heistä, jotka muuttavat usein, samalta. Minä olen asunut lapsuuteni ajan yhdessä talossa ja nyt olen asunut tässä 14 vuotta ja kuvittelisin asuvani tässä siihen saakka kuin omassa talossa voi. Välillä muistan isän viidakkoa ja yritän sopeutua siihen ajatukseen, että mulla tulee olemaan joskus samanlaista.
Isä hankkii edelleen uusia kasveja, tallaa vähän heiniä syrjään ja hoitelee tätä uutta innostuksen kohdetta ja unohtaa muut.
Kiitos kun ymmärsitte kuvieni viestin. Ajatuksissani ja unelmissani minä vielä palautan puutarhani siihen kukoistukseen missä se parhaimpina aikoina oli. Periksi en ole vielä antanut. Minulla on hyvä mies ja kunnolliset aikuiset pojat. Kaikki auttavat minua ja täyttävät jokaisen toiveeni puutarhan hoidossa. Tosin mies ei ole oppinut vielä kukkien nimiä, rentukoiksi kutsuu kaikkia. Kyllä tämä tästä vielä lutviutuu 
Sinisointu, valokuvat ovat arvokkaita, niin ennen kuin jälkeenkin. Niistä, jos mistä näkee mikä on muuttunut.
Ja hyvään suuntaan teilläkin on menty:)
Aviron, luulen ymmärtäväni aika hyvin tunteitasi ja ajatuksiasi. Itsekin olen joutunut sairauden takia tekemään isoja kompsomisseja pihanhoidossa ja ilman ihanaa miestäni olisin ihan hukassa ja piha rikkiksien vallassa.
Nyt oli ensimmäinen kesä, jolloin ei ole tarvinnut lähtiä itkien sisälle, syystä ettei kykene enää täysillä hoitamaan pihaa. Erilaiset työvälineet ja kekseliäisyys on punnittu nyt 3-4 viimeisen kesän aikana ja näillä kai sitä nyt mennään.
Aina ei ihmiset ymmärrä, katsottiin aika pitkään kun sanoin että itketti, kun ei kyennyt enää rikkaruohoja käsin nyppiä penkistä. Kyseinen henkilö vielä sanoi että oo iloinen kun ei tartte! En ole koska piha on kuitenkin mulle henki ja elämä, rakas harrastus.
Olen myös jo nyt surrut mitä tälle pihalle tapahtuu, kun me ei enää kyetä hoitamaan tai meitä ei enää ole.
Toivottavasti seuraava asukki ymmärtää ja arvostaa näkemyksiämme, eikä pistä kaikkea maantasalle ja asfaltoi koko pihaa
, niin lukuisat tunnit tähän on uhrattu ja rakkaudella vaalittu ja suunniteltu. Joskus miettii, kun olis tajunnu jo 20 v. sitten sen mitä nyt tajuaa ja alkanut jo silloin tehdä tätä pihaa tämän näköiseksi.
Mutta luopuminen on meillä kaikilla joskus edessä, tavalla tai toisella, mutta siihen asti mennä porskutetaan voimilla mitä on jäljellä.
Minä en suostu ajattelemaan juuri kuin tätä hetkeä nyt. Olen kerran jo lopettanut pihanlaiton - tympeää oli elämä silloin. Nyt laitan uusiksi, vaikka …, mutta en tahdo ajatella, se tulee mikä tulee, nyt nautin joka sekunnista.
Kiitos viisaista ajatuksistanne. Sain kyyneleet silmiini, sillä vaikka puutarhakokemukseni on vähäinen useimpiin teistä verrattuna, tunnen aivan samoin. Se johtuu siitä että asun lapsuudenkotiani ja pihassa aikaa viettää jo neljäs sukupolvi. Piha, samoin kuin talo, on kokenut monia muutoksia vuosikymmenien saatossa. Juuri nyt teemme uudistuksia pihaan ja siitä tulee nyt meidän näköinen. Vanha äitini asuu samassa pihapiirissä edelleen ja hän on laittanut pihaa yli 50 vuotta, mutta viime vuosina se on tietenkin ränsistynyt. Nyt minä muokkaan mieheni kanssa pihaa meidän omiin tarpeisiin, siirtelen vanhoja kasveja uusille paikoille, paljon säilytän, osasta luovun ja tuon jotain uuttakin tilalle. Nyt jaksan, mutta en voi tietää koska en enää voi pitää talosta ja pihasta huolta. Pitää muistaa olla onnellinen, että juuri nyt jaksan.
Minäkin olen jo monta vuotta suunnitellut pihaa sillä silmällä että on monivuotisia perennoja jotka kukkivat eri aikoina joten joku aina on kukassa. Helppoja, helppoja kasveja ettei ole paljon vaivaa kun ei ole ketään auttamassa, hyvä kun joku puut. nettiläinen käy aina lohkaisemassa palan sieltä täältä ettei kaikki huku toisiinsa. Kasvimaakin on pienentynyt pienemistään,ei vaan innostus riitä. Harva se päivä sitä vielä suunnittelee, mutta onneksi se jää toisinaan siihen. Minulla on nyt sellainen piha jossa viihdyn.
Aviron ja Maksaruoho, kuinka surenkaan rikkiksien vähitellen valtaamia istutusalueitani. Minullakin on ihana mies, mutta hän on sairauden vuoksi ollut pyörätuolissa yli kymmenen vuotta, joten hänen apunsa on näissä piha hommissa pois suljettu. Itelläni korjattiin sydäntä 2007 vuonna. Sekin asettaa elämääni suuria rajoituksia. Lisäksi lisäkilpirauhasen kasvain leikattiin keväällä, mutta kasvain ehti vaurioittaa minua lisää. Tästä kodista ja pihapiiristä on pian pakko luopua, jos vain saisi edes myytyä. Täällä on myytäviä kiinteistöjä todella paljon. Lapsiperheelle olisi sopivasti tilaa, mutta työpaikkoja ei ole.
Eipä auta muu kuin elää päivä kerrallaan, vaikka kontaten.
Rea, kyynelsilmissä tunnen myötätuntoa. Lähden taas takaisin pihalle ja minulla on suuri syy elää vahvasti ja nauttien tämä ison pihan kukoistuksen aika, joka väistämättä jää lopulta lyhyehköksi ajanjaksoksi puutarhan alkuvaiheen ja sen rapistumisen välillä. Ja samalla muistutan itselleni, että nautin matkasta, päämäärä ei ole niin tärkeä.
Mä olen vasta aloittanut pihan laiton (olikohan se 2008?), mutta voin samaistua surijoiden joukkoon sikäli, että 2010 olin kitkemiskyvytön kun olin viimeisilläni ja viime kesällä en oikein pystynyt mitään tekemään kun Juho on oli pieni ja itse voin pahoin. Nyt olen taas kunnossa ja koitan raivata pihaa sen minkä näiden viikarien kanssa ehdin (eli tunnin verran illassa jos jaksan). Vuohenputki on ottanut ylivallan monessa penkissä, vattua, nokkosta ja pujoa pukkaa hyvinkin rehevästi joka paikasta. Kauneus on katoavaista, tosiaan. Mutta tämä on onneksi väliaikaista ja mulla on toivon mukaan vielä paljon puutarhavuosia edessä. Muistan silti, kuinka esikoisen tuloon liittyvä suurin shokki oli kun tajusin, että noin kolmenkymmenen vuoden päästä me joudumme muuttamaan täältä pois uuden sukupolven tieltä. Surin asiaa silloin viikkokausia ennenkuin sain hoettua itselleni, että se on sama aika, jonka olen tähän mennessä elänyt.
On se ihmismieli ihmeellinen ja kummasti se vaan aika tekee tehtävänsä. Kun nyt on selvää, etten pysty enää pihaani hoitamaan niin mieli on tasoittunut ja rauhoittunut. Ei ole enää "pakko-saada-kasveja", ei enää kiinnosta hypistellä siemeniä, ei tarvitse tehdä tilauksia Eurobulbille tai muihin nettikauppoihin.
Kun noin 30 vuotta sitten aloin kiinnostua pihasta ja puutarhasta, halusin saada pihaani kaikki maailman kasvit. Innostus oli valtava. Puutarhalehtiä tilasin ja niitä unilukemisekseni illalla selailin. Kirjakaupoista ostelin puutarhakirjoja kymmeniä. Kaiken vapaa-aikani möyrin mullassa ja olin niin onnellinen, iloinen ja tyytyväinen.
Nytkin olen onnellinen, iloinen ja tyytyväinen, olen palannut takaisin luontoon. Kun näen tienpenkalla maariankämmekän tai jänönapilan, metsässä törmään kissankäpälään tai keltatalvikkiin ja kun katselen vedessä huojuvia nuottaruohon kukkia tunnen samanlaista onnistumisen iloa kuin aikoinaan jonkin onnistuneen kukkapenkin tehtyäni tai saatuani jonkin siemenen kehittymään elinkelpoiseksi taimeksi.
Kiinnostuneena seuraan täällä keskusteluja, vierailen puutarhoissanne jne. Kovin puhelias en ole mutta sitä tarkempi kuuntelija.
Minun kukkapenkkini ovat nykyisin tällaisia:
Toivottavasti en ole säikyttänyt jutuillani tästä ketjusta viherpeukaloita, jotka ahertavat parhaillaan pihoillaan tehdäkseen kuivasta aavikosta virvoittavan keitaan.
Laittakaa edelleen kuvia pihasta Ennen-jälkeen. Mukava olisi seurata edistystänne.
Et säikyttänyt vaan muistutit mitä on edessä.
Näin rehevän kesän jälkeen tietää että muutamankin kuukauden hoitamattomuus saa pihan rapistumaan vauhdilla, saatikka vuosien.
Nautitaan pihasta sellaisena kun pystymme ja haluamme sitä hoitaa.
Silloin kun emme enää pysty, voimme istahtaa vaikka puiston penkille ja nauttia muiden saavutuksista.
Hienoa, että Aviron on sinut asian kanssa kun on pystynyt myös “irrottautumaan” puutahanhoidosta. Omasta monen kymmenen vuoden “luomuksesta” luopuminen ei ole helppoa.
Minä olen vasta nyt tänäkesänä alkanut laittamaan pihaa perennapenkkejä yms. Ensimmäinen kesä uudessa kodissa meni tuumaillessa, aitaa rakentaessa ja nurmikkoa hoitaessa. Tässä julkisivun muutosta, tätä pääsin kaivamaan heinäkuussa. Nyt juhannusruusuaidan tilalla on vaaleanpunainen perennapenkki.
Hieno Muutos Rilla! Olisi kiva nähdä miltä penkkisi näyttää nyt kahden vuoden kuluttua kuvan ottamisesta.