Se just on tähtäimessä meilläkin, että pääsisi eroon loimesta, tai tarkemmin sanottuna ötökkäherkkyydestä, joka saa Tuiskun hankaamaan itseään kaikkiin mahdollisiin paikkoihin niin, että jouhet lähtevät ja iho on verisellä ruvella. 
Mikäpä olisikaan onnellisempaa kuin olla hevonen, jonka laitumen viereltä nostetaan porkkanoita? Kaikki naatit, epämuotoiset, haljenneet tai muuten epäkurantit porkkanat kiidätettiin ponien syötäväksi. Kiittäen kaikki syötiin ja yritettiin lisempääkin kerjätä 
.
Nanna, et kommentoinut tuolla Gloria-jutussa arvioitani Tuiskusta. Pitiköhän havaintoni paikkansa?
Oon tahallisesti väistellyt tätä ketjua, koska pelkään entisenä hevoosflikkana jääväni koukkuun. Ei meikätytöllä ole enää hevosia, mutta ennen vanhaan hepat olivat ainoa harrastukseni. Puhun nyt lähinnä lapsuuden ja nuoruuden ajoista.
Tuossa Titamiini arveli olevan onnelista, jos olis hevonen. Olen itsekin sitä aikoinaan leikkinyt, mutta en ole aivan niin pitkälle mennyt kuin tekstiilitaiteilija Maija Isola hänestä kertovassa kirjassa. Hän kertoi levänneensä laitumella hevoselle tyypillisessä asennossa, raajat koukussa mahan alla ja syöneensä heiniä. Kuvittelin hänen piehtaroineen ja mitä kaikkea oli hevostellutkaan. Vähän samoja haluja oli mullakin silloin joskus.
En ole ehtinyt kommentoida mitään muutakaan, kun olen ollut reissun päällä.
Oikeassa olet, Tuisku on oikein kaunis ja sopusuhtainen rakenteeltaan. Lautaset ovat pyöreät, häntä kiinnittyy korkealle, kaula ja pää ovat tammamaisen sirot (suomenhevoseksi), jalat suorat ja kuivat, askel matkaavoittava, ravi rytmikäs kuten laukkakin, joka ihanan tasainen ja ''pyöreä''. Ainoa pikku vika on lievä ruuvaus takajaloissa, joka sekin korjaantuu oikealla kengityksellä. Kun tämän kaiken päälle vielä hevosen luonnekin on 11+ ja kauniit käytöstavat hyvin hallussa, on siinä suomenhevonen parhaimmillaan. Maha on kesän laidunkauden jäljiltä pikkuisen pömpöllään, mutta sehän ei ole hevosen vaan omistajan vika.
Suunnitelmissa on astuttaa Tuisku ensi vuonna, tosi mielenkiintoista nähdä, millainen se on äitinä.
Nanna! Sinulla on kaunis hevonen. Olipa perusteellinen selvitys. Passaa tuolla Tuiskulla ratsastella.
Hevonen on kyllä hieno ja upea eläin. Minäkin olin hamassa nuoruudessani hevoshullu, vaikka meillä ei maalla koskaan hevosta ollutkaan. Oli vain "Vallu" (joku Valmet 361 D), samaa vuosimallia kuin minä.
Nyt keski-iässä minusta on taas tullut hevoshullu - luen Hevosurheilu-lehteä ja käyn säännöllisesti Vermossa ja satunnaisesti vähän muuallakin raveissa. Nyt olisi aikomus lähteä tulevana lauantaina käymään Turussa, kun siellä on Metsämäessä Kylmäveristen Pohjoismaiden Mestaruuskilpailut.
Zirmelin jutusta jäin miettimään sitä kun minä en ole ollut koskaan hevoshullu (enkä kyllä minkään fanikaan, oudoksuin tyttöjä jotka kulkivat jonkun bändin nimi koululaukussa loistaen) ja sitten pääsen hevosenomistajaksi ja kaikki pitää opetella ihan A:sta alkaen.
Kai siinäkin on puolensa - eipähän ole luutuneita ennakkoluuloja . Ja Mustang näyttää selviävän hoidossamme - tai siitä huolimatta - melko tervejärkisenä ja terveenä. Se on lupsahtanut omaan paikkaansa perheenjäsenenä. Olen jopa päättänyt jättää omaan arvoonsa sen murheen että meidän pitäisi "tehdä" Mustangilla jotain. Emme ratsasta, emme kärryttele, vaan kuljemme sen kanssa tasa-arvoisesti lenkillä ja seurustelemme kuin muidenkin lemmikkiemme kanssa. Sen älylliset haasteet ovat siinä kun se häärii kanssamme kaikenlaisissa hommissa - polttopuiden kanssa sillä on kovasti asiaa - ja tietenkin kaikenlainen huomion- ja herkunkerjuu on kovassa kurssissa.
Mutta en yhtään pistäisi pahakseni jos joku hevospulaa kärsivä kävisi tekemässä Mustangin kanssa näitä perinteisiä hevostelujuttuja, jos vain näkisin että Mussenkin mielestä ne ovat kivoja. Eikä tarvitsisi maksaa mitään.
Juuri tämmöisinä hetkinä mi hiljaa manailen mielessäni kun en satu asumaan Temskun naapurustossa 
Voi kuinka minä nauttisin kun saisin hemuloida ja hevostella samaan aikaan eikä tarvitsisi edes pitää kiinni mistään ratsastuskoulujen tiukoista aikatauluista vaan saisi paijata heppaa hepan omilla ehdoilla.
Eihän hevonen miun mielestä ainakaan vaadi säännöllistä harrastusrutiinia. Päivien on hyvä olla suurinpiirtein samanlaisia liikunnan määrän suhteen, ettei tule mahaongelmia ja lihasjäykkyyttä jatkuvasta ruokavalion suhteuttamisesta tarvitun energian määrään, mutta muuten mi oon huomannut että juuri Mussen tapaan elelevät niin sanotut pullahevoset ovat kaikkein tyytyväisimpiä oloihinsa. Ellei nyt sitten vapaana laiduntava tammalauma varsojensa kanssa.. sieltä se vasta onnellisuus hehkuukin ja kauas.
Se riittää että hepalla on mielekästä ja vaihtelevaa tekemistä riittävästi ja saa juoksennella mielensä mukaan, ettei ihan vaan pikkutarhassa pidetä. Ylisyöttääkään ei kannata..
Uni..oletkos varma, ettei juuri sinun seudullasi kukaan kaipaa hepalle rapsuttelijaa ja vaikka maastossa köpöttelijää. Itsellä sellainen käsitys, että tarvetta on aika paljon. Itse löysin juuri vuokrapollen itselleni, ratsastuskoulun lisäksi. Hollsteiner ruunimus, joka maailman mukavin (rauhallisin) maastoilukaveri, menee kyllä koulua ja esteitäkin. Mutta pääasiallisesti köpöttelemme maastossa, omaa päätä nollaten..
Ei minunkaan kopukoitteni kanssa "tehdä" mitään. Siellä ne vaan vaeltavat halunsa mukaan joko pellolla, metsässä tai tallissa. Ihan on vapaus valita, joskin Pieni Hevonen aina välillä haarukoitsee aidasta (omatekemäni lauta-aidat) yli ja tulee pihaan, rapunpäähän seisoksimaan ja odottamaan seurustelua. Vanha tammukka ei koskaan tule yli mistään laudasta tai paalinarusta, sillä se on vanhankansanhevonen, jolla on säännöt.
Ja se rentoutuspuoli sitten! Ihana tehdä välillä luovaa työtä ja kärrätä paksaa, tai nykyään pussitan sen jo tallissa. Kymmenkunta pussia olisi ladattuna, kuka hakee?
Näin paljon leinikkiä kasvoi osassa peltoa...
Voisihan sitä kai kysellä vaikka heppatarvikeliikkeen ilmotaululla jos joku tarttisi käpyttelijää, mutta minoon vaikea käpyttävä kun asun keskustassa ja ainoa kulkuvälineeni on ikivanha pyöränromu tai omat jalat. Mua pitäisi sitten kuskata kun lähinkin talli on jo useamman kilometrin päässä tästä.. en oo viihtinyt laittaa sellasta ilmotusta mihinkään missä sanotaan "tarvitsen kyydin" o.O jostain syystä vaan nolottaa sellanen.
Olipas paljon leinikkiä tosiaan O.O Mutta jos ei keltaisesta tykkää niin onneksi maisemaa koristaa kaksi kavioeläintä n.n
Voihan hevonen, välillä näitä lukiessa iskee kauhea hevosen hinku... Vaikka toisaalta olenkin tyytyväinen, että olen ainakin väliaikaisesti päässyt hevosen omistamisen huolista irti, taloa aikanaan hankittaessakin puhuttiin, että on suorastaan hyvä, ettei ole piharakennusta johon hevosen voisi majoittaa, eikä sopivia lenkkimaastoja ympärillä - muuten sitä helposti alkaisi kaiken valtakunnan teurasautosta pelastettuja konimuksia kertyä nurkkiin.
Ikäni olen ollut hevoshullu ja tehnyt hevoshommia ihan työksenikin. Lapsena oli ratsunpuolikkaita, russ-poni, hurja ja hirmuinen shetlanninponi Iivari ja mielettömän lempeä ja opettavainen lainatamma Rella. Sittemmin hurahdin raviurheiluun ja ravitalleilla työskentelin sekä muutamana kesänä siittolassa. Omiakin ravureita oli, pieni, musta ja pippurinen Lipi, huumorintajuinen pikkuruuna Hessu ja viimeiseksi kaunis puoliranskalainen Lady. Sanottavaa menestystä raviurheilun saralla emme saavuttaneet minkään kanssa, mutta treenattiin kyllä ihan tosissamme.
mutta se rentoutuspuoli! Väitän kivenkovaan, ettei mikään irrota ajatuksia työstä paremmin kuin kunnon lenkki hevosen rattailla tai selässä. Ympärillä rauhallinen luonto, tasainen kavionkopse, oma rauha omille ajatuksille. Hikoavan hevosen ja valjaiden nahan tuoksu, lihasten liike kiiltävän karvapeitteen alla. Nähdä korvien liikkuvan, kuuntelevan sanomisiani, tyytyväinen pärskähtely juoksupätkän jälkeen. Vauhdin huuma, käsien pakotus ohjille painavan menohalun pidättämisestä. Suu täynnä hevosenkarvaa ja kasvot hiekan peitossa, vesisateella ja pakkasella se ei aina yhtä ihanalta tuntunut, mutta kaiken vaivan, palelun ja kastumisen kruunasi kyllä tyytyväisen eläimen lämmin henkäys ja tuntokarvojen kutitus kasvoilla, etenkin Ladyn kanssa me aina hengitimme hetken yhdessä lenkkitouhujen jälkeen. Eikä mikään maailmassa ole pehmeämpää kuin hevosen turvan samettinen iho siinä sierainten välissä!
Mutta hevosharrastus vie kamalasti aikaa ja vielä enemmän rahaa, jostain on perheellisen pakko luopua. Harvakseltaan enää kaipaan omaa hevosta, mutta välillä iskee muistelun tarve. Voipi vielä olla, että tulee hinku kertoa hevosteni tarinoita, jokainen oma ja vaikka kuinka moni treenattava kun olivat mahtavia persoonallisuuksia...
Olikohan tuo Rella Ypäjällä syntynyt ja vm. -68...?
Olipa hyvinkin! Mistä tunnet?
Rella oli minulla hoidossa kaksi vuotta, oli silloin jo 18-20-vuotias. Aivan järkyttävän ihana ja kiltti, minun Suuri HevosMentorini.
Minä aloitin ratsastamisen elokuun alusta vuosien- tai vuosikymmenten - tauon jälkeen. Ja nythän on tietysti mielessä oman hevosen hankinta. Meillä oli pitkään oma hevonen, viimeinen kuoli 1 1/2 vuotta sitten, mutta eihän silloin ehtinyt tehdä hevosten kanssa mitään. Kolme harrastavaa lasta ja pitkät matkat kaikkialle pitivät äidin kyllä pois hevosen selästä. Russ- tammamme olikin isännän lelu, maisemanhoitaja ja perheen persoonallisuus. Yritän nyt hillitä ostovimmaa kevääseen, haaveena olisi rauhallinen suomen- tai suomenpienhevonen. Huomenna on taas tunti...
Heema, olin Ypäjällä heppakoulun kesäkurssilla -70 (ja lopun kesää muuten vaan) eli kun Rella oli 2-vuotias, ja sitten olin Jokioisissa siinä naapuripitäjässä koulussa seuraavan vuoden. Rella oli "mun" hevonen siihen aikaan ja kävin sen kanssa touhuamassa kaikki vapaahetket. Jos olisi silloin ollut rahaa, niin...
On maailma pieni kun tuota Rellajuttua tuumii
Täytyy kuitenkin huomauttaa, että Mustang on sekä maisemanhoitaja että maisemankaunistajan virassa. Se on silmiähivelevän kaunista katsoa kun se juoksee uljaana laskevan auringon valossa harja hulmuten. Se osaa, tuo Mustang, sen uljastelun Hyvin.
Paitsi kun näkee kameran - välittömästi aasi-ilmeet päälle.
Lakeuden tasankojen Uljas Musta(ng)...
Maailma on niiiiin pieni, ja etenkin Suomi. Joskus olen kuullut jostain, että jokaisen ihmisen (tai ainakin suomalaisen) välissä on enintään viisi ihmistä, eli että vähintään yksi tuttu/sukulainen tuntee tutun/sukulaisen joka tuntee tutun/sukulaisen joka tuntee tutun/sukulaisen joka tuntee sen toisen.
Hetken kyllä jo ehdin ajatella, että jos tuo Paulastiina onkin se Rellan oikea omistaja, jolta Rellan hoitoon sain...
Rella tosiaan vietti eläkepäiviään minun hoidossani oikean omistajansa ollessa opiskelemassa. Sattui aivan mainioon rakoon, paitsi että Rella oli juuri sopivan opettavainen hevonen sen ikäiselle hevoshullulle, se oli hoidossani juuri ne viimeiset kaksi peruskouluvuotta, joiden jälkeen lähdin muualle opiskelemaan ja omaa hevosta olisi ollut vaikea ottaa mukaan.
Räpsäisin pikaisesti muutaman kuvan ikivanhoista kuvista, tavattoman suttuisia siis; 
Tässä ensimmäisessä minä ja pikkuveli Rellan kanssa
Ja tässä minä, Rella ja pikkusiskoni sekä naapurin tyttö ja Iivari
Aika julkisesti taas munata itsensä ennustamalla säitä hevosen talvikarvan kasvusta...
Elokuusta lähtien hevoset ovat lykänneet talvikarvaa. Se on tiheää, mutta ei pitkää. Ennustan lumista ja lauhaa talvea, mutta tänne meille meren rannalle paljon tuulia. Talvi ei tule ihan vielä - eikä saakaan tulla, sillä valkkarit on istuttamatta, mustajuuret ja maa-artisokat nostamatta.
Tähän päättyy säätiedotus tällä erää. Muutan ennustusta mikäli talvikarvan kasvamisessa tapahtuu muutosta. Tilanne on nyt varsin rauhallinen. Ja saakin olla, sillä meconopsis-penkki on vielä kesken ja kahdeksan sinivaleen taimea odottaa maltillisesti purkeissaan, kunnes saan kiveyksen valmiiksi ja hevonpeet tällättyä kasvualustaksi.
Kevät on pian taas käsillä!