Olen tässä vuosien ajan kokeillut itse kasvattamista siemenistä, juurakoista ja sipuleista ja kokenut onnenhetkiä sekä lisäksi olen saanut hyvin monelta teistä alkuja jotka ovat olleet elämäni kaunistuksia, usein ympäri vuoden jakautuen ulos ja sisälle. Haluan näyttää tässä teille mitä olette saaneet uhrauksillanne aikaan ja osassa on tietysti omakehua ihan vaan omasta yrittämisestä. Mummoni oli Kastehelmi ja äitini sanoi ettei hän koskaan itsenyt vaan ne oli aina ilon kyyneleitä, aamun makeita kastehelmiä. Lisäilen tänne kuvia sitä mukaa kun ehdin. luulen että joku teistä tunnistaakin omiaan ja toivon että jos nimi menee pielee, sen voi kertoa. Tässä on viiden vuoden pakertamisen tulosta, toivon etten epähuomiossa laita tänne kuvia mökiltä. Ainakaan alkuun. Kuvat ei ole kovin hyvätasoisia mutta ehkä niistä saa selvää.
Aloitan tässä kolmen aamu-unisen sormustinkukan jutustetulla.
Äidin tosi vanhan iiriksen siemenlisäys tuotti tulosta, ainakin minä tykkään kovasti.
ja vielä päältä:
Aivan ihana isokukkainen valkoine ukikko on kauneimmillaan, sillä on kuusi kukkaa auki nyt
mutta tämä silkkipapermainen vaaleanpunainen ei vaan jaksa levittäytyä ja on päättänyt pysyä lituskana
Kuurupiiloa, mongolianvaahtera, tataarivaahtera ja punakoivu. Leveys puolitoista metriä mutta ettepä näe pihalle, ettehän.
Ei siellä mitään kummallista ole takana, tamppausteline, pyykkiteline ja kompostori joiden välissä on pari kukkapenkkiä.
Yksi on tämmöinen
Tämäkin lymyää siellä takana, ainoa muuten johon en haluaisi koskea pitkillä pinseteilläkään. Viime vuonna olin menossa perkaamaan sitä ja sieltä pomppasi sammakko kuin vieterilelu ja ette varmaan usko kuinka kova ääni voi naisesta lähteä kun pelästyy. Kasvit on saaneet rehottaa ihan rauhassa siitä asti.
Lähempää katsoen sieltä löytyy näitäkin jokusen ohikukkineen lisäksi
ja näitä. Tästä peittokurjenpolvimatosta tykkään ihan kamalasti mutta siellä on (oli) se sammakkohirviö.
Kummaa miten niin pieni kukkamaa näyttääkään isolta! Ette usko mutta kun katselen sitä entisen nokkosryteikön ja epämääräisen kantojämien ja villintyneiden ruusujen antamaa tilaa, tunnen oikeastaan ihan pikkuisen ylpeyttä. Minä olen tehnyt sen kaiken. Taimet tuli teiltä niinkuin siemenetkin. Ai niin, jatkuu penkki vieläkin, takana on tällä hetkellä vähän yli kaksimetriset kultapallon (?) alut.
Siitä kun lähden kulkemaan naapurin rajalla olevaa penkkiä pitkin pihalle päin, serbiankuusen ja tapionpöydän jälkeen tulee nämä
joissa on kiva tuo latvanippa ennen aukeamistaan. Toista metriä nuokin on jo korkeita, koskahan kasvu pysähtyy. Höh, tyhmä kysymys. Sitten kun ei enää lataa hevonkakkaa juurille.
Ihanaa, kastehelminen, kun kirjoitit, että tunnet ylpeyttä siitä, mitä olet saanut aikaan. HURRAA, juuri niin sitä pitää puutarhaansa hoitaakin, rakkaudella, nöyryydellä ja ylpeydellä oman työnsä tuloksista.
Sen sammakon kanssa koita päästä kuitenkin sopuun. Ota vaikka joku piiiiitkä keppi tai oksa, jonka kanssa lähestyt kovaan ääneen ja tömistellen SITÄ kukkapenkkiä, sohit vähän kepillä sieltä sun täältä ja varaudut henkisesti siihen vieterisammakkoon. Sitten seuraat pentin siemenkylvöohjeiden toimenpiteitä (löytyvät jostain ketjusta, en muista, mistä) ja yksikään sammakko ei enää koskaan tule pihallenne. Eikä naapurit katso teillepäinkään 
Kyllä tuosta kukkakauneudesta saakin olla ylpeä.
Jo vain suomalainen mielenlaatu kokee että “ylpeys käy lankeemuksen eellä” ja “ylpeydestä sakotetaan” ja mitähän vielä mutta ei kaikki ylpeys oo pahasta, kyllä omasta kättensä työstä ja aherruksesta saa olla ihan reilusti ylpeä!
Juuri tuollaisesta Kastelmisen ajatusmaailmasta minä tykkään! Ihan kirjoitus sinulla nimimerkistäsi. Tosi hienoa olla ylpeä aikaansaannoksistaan, siinä on sitä tekemisen meininkiä! Hienoa Kastehelminen ja ah, miten kauniita ovatkaan kukkasi!
Kiitos kiitos 
, kiva saada pientä kiitosta kun on risukosta raivannut välillä kontaten ja voikukkalapiolla maata kääntäen. Usein on käynyt niin että kesäiltana puoliso on huhuillut yöllä yhden aikaan että meneekö vielä pitkään…! Vakiovastaus on ollut että ainakin pari kesää vielä. Satoi tai paistoi, aina on puuhaa ja jos tuntuu ettei keksi mitään sopivaa, kun kaivelee sankoon kaikki pikkutyökalut, on jo seuraavaa suunnitelmakin kehittynyt päässä.
Alkuun luultiin että meillä on tuhannen myyrän armeija joka raivasi tunneliverkostoa koko talven kunnes paikallinen pihanhoitaja sanoi että ei ne myyriä ole, vaan kun piha on ollut vanhaa metsänpohjaa, on edellinen asukas kaatanut puun kun on ollut tarpeen ja kannot on jätetty maahan. Kun ne mätänee, jää siihen nurmen alle kivoja kuoppia joihin jalka mukavasti uppoaa alkukesästä kunnes taas kaivellaan "kansi" auki - upotetaan multaa ja laitetaan kansi paikoilleen. Helppoa, eikö!
Laitan tässä seuraavaksi pari yleiskuvaa ihan vaan siksi että päästään hetkeksi reunoilta. Paikalla oli aiemmin edellisen rouvan kasvimaa perunavakoineen, lasten hiekkalaatikosta näperretty mansikkamaa (jota ei kai oltu siivottu viimeiseen viiteen vuoteen ja se kasvoi nokkosia), ohdakkeita, takiaisia, leskenlehtiä jättitatarta ja mitä kaikkea sitä pihaan voikaan ilmaantua kun sitä ei moneen vuoteen hoida.
Avuksi tilattiin kaivuri ja kuorma-auto sekä kuutioittain multaa. loppua koitettiin tasata ja pienen porrastuksen avulla saatiin jaettua eteläpuoli puutarhapuoleksi hedelmapuineen ja marjapensaineen sekä oleskelualueeksi jossa voi vaikka pikkumukulat leikkiä.
Tässä toinen puoli
ja sen jatkopala jossa vielä niin somasti on multaa pressun alla odottelemassa että paikkoja löytyisi ja pressun saisi pois silmiä häiritsemästä (vaikka siihen on jo melkein tottunut kun kuitenkin kutistuu koko ajan).
Tutkin seuraavaksi tarkemmin mitä noista löytyy.
Tässä näkyy kukka jota jo aiemmin kyselin. Taisin saada sen taimen viime vuonna ja se on joko siementänyt tai vallannut tilaa maan alta,tiedä häntä. Ihan outo joka tapauksessa ja on ihan shokeeraavan keltainen joka tillittää sieltä kaiken muua alta. Sen vieressä näkyy jo joku harmaalehtinen joka on tähän aikaan vielä alueen sisäpuolella mutta syksyllä valtaa pari neliötä pihaa ja sumeilematta peittää alleen kaiken mikä siinä sattuu olemaan. Niljake, mutta kaunis sellainen. Kun sain sen, oletin että se tuskin kasvaa edes peittämään kämmenen kokoista länttiä mutta ihminen on erehtyväinen. Tämä on osa sitä kuvaa jossa on se kaikkien vihaama pressu.
Toisessa päässä on taas tämmoinen joka sopii minun värimaailmaani. Lisäänny ja tee ympärillesi suurperhe. Yksin näytät kovin orvolta.
Punaisen orvon seurassa on tämä kaunis peippi (?) jossa on myös vaaleanpunaiset kukat. se on alkanut pikku hiljaa levitä ja peittää pian alleen monet muut jotka saisivat nousta sen yläpuolelle.
Samoin siinä viihtyy joltain saatu ihana vaalenpunainen unikkokin. Tämä kuva oli jossain muuallakin mutta on se niin kaunins että laitan sen uudelleen. Jostain kumman syystä samat unikko on naapurilla paljon mienikukkaisempaa niinkuin monet muutkin, liekkö sillä pussitetulla hevosen jätöksellä osuutta asiaan? 
Innolla odotan sen talvisia siemenkotia. Laitan vielä yleiskuvan tästä sillisalaatista. Oikeassa yläreunassa näkyy se murheenkryynimaruna joka päätettiin että se siistitään ruohonleikkurilla tarpeen mukaan. Leimuja siinä on ainakin kolmea laatua ja vielä kevään esikoita kymmenkuntaa erilaista ympäri sekä keijunkukkia joista oikein liuskalentinen tumma punainen on yksi pihan lemppareista. Olen jakanut sitä niin ahkerasti etten usko siinnä nyt olevan kuin yhden ainokaisen juurakon, mutta iloisesti kukkii ehkä tehdäkseen lisää sisaria.
Hyvin siinä mahtuu olemaan niin piiankielet kuin koirankieletkin. Osan nimilaput taas on hukassa mutta ei haittaa vaikka puuttuvatkin, pääasia on kuitenkin se onnistumisen ilo. Mutta missä on sinivaleunikko?!!
Kun pari vuotta sitten tarvitsin tuon jatkopätkän, en halunnut tehdä siitä yhtenäistä kamalan pitää makkaraa, vaan että jostain välistä pääsisi kunnolla kävelemään tai puksuttamaan ruohonleikkurilla ja jos tarve vaatii, onhan siellä meidän hedelmäpuut, marjapensaat ja muutama vaihdokas joiden nimistä ei ole täyttä varmuutta, samoin tämä puu jonka puutarhaliike oli heittänyt roskikseen kun se oli kiikun kaakun elossa. Niin se on nytkin, mutta hoidettaisiin jos tiedettäisiin mikä se on. Suloiset pikku lehdet vaikka puu on jo päälle parimetrinen, vähän kuin minäkin, pitkä ja melkein kalju. Kirjosieppo on sen ominut ja kiljuu kuin heikkopäinen jos menen lähelle puuta.
Niin sitten kaivoin - voikukkalapiolla - kuinkas muuten - maan paljaaksi noin kolmen-neljänkymmenen sentin syvyydeltä, levitin sen pellin vahvuisen eristekankaan alle, lapioin multaa toiseen päähän, kompostia, hevonpeetä, multaa jne niin että sain korkean tornin kukkapenkiksi. Ympäroin sen kahdella - kolmella kerroksella seulanpääkiviä ja valoin betonia jonka kaadoin lopun kankaan päälle. Parin päivän päästä ostettiin (siis haettiin peräkärry ämpäreitä ja saaveja täynnä kivituhkaa paikalliselta hiekka- ja kivikauppiaalta ja maksu tiputettiin sovitusti postilaatikkoon) ja kaadettiin se kuivan sementin päälle ja istutettiin siihen Orivedeltä ostettuja (ihan kuin niitä ei myytäisi lähempänä) vuolukiviä ja lisättiin kivituhkaa, kasteltiin ja lopulta harjattiin. Nyt se perimmäinen istutuslämpäre on erikseen mutta kuitenkin kiinni noissa toisissa. Tosin sen takana on meidän neliön kokoinen "suo" jossa kasvaa inanan tummanpunainen rodo ja sen alla sammaleen mukana siirtyneet maariankämmekät. Nekin toin kun mokomat sotkivat metsän ettei sieltä saa enää haettuja herkkutatteja kun bioilmasto muuttui. Kyse oli siis omasta metsästä, naapurilta ei sammalta saisikaan ottaa. Metkaa oli se että niistä ei ollut tietoa ennen kuin kotona alkoivat putkahdella. Mutta mistä ihmeestä sitä sammalta kaapiessaan tietää onko mukana perus- vai leveälehtikämmeköitä tai peräti vielä harvinaisempia? Tämäkin poikkeaa jonkun verran noista tavallisista kapeista lehdistä.
Arvoisa ympäristöministeri, anteeksi jos kähmin mukana jotain epäkuranttia. Palautan jos täytyy jos joku kertoo mitä täytyy plauttaa, jooko!
Kivivälikön toisella puolela on taas tuollainen matala ja lättänä pesäkuusi jota toinen sanoo tapionpöydäksi ja toinen pesäkuuseksi, tiedä häntä, komeaksi ne on kuitenkin tässä muutamassa vuodessa kasvaneet ja jos ei vauhti hidastu, täytyy varmaan alkaa typistelemään. Kuusi in oikasti omassa pesässään ja joku vuosi sitten sai viereensä kuulemma punakukkaisen koristeomenapuun, ihan niinkuin kuvassa näkyy. Pampulatkaan ei viime vuonna olleet punaisia mutta jos vaikka tänä vuonna sitten. Aiemmin teki kukat mutta pudotti kaikki raakilepallonsa pois.
Puun takana on tosi komea joltain saatu lilakukkainen talvio joka kuitenkin peittää alleen sen minkä olen ihan itse hankkinut, lamohietakirsikan. Talvella se on lumen alla, keväällä puput syö sen tyngäksi ja sitten se jää talvion alle piiloon. Se on nätti kun kukki mutta sille on varmaan etsittävä uusi paikka - tai uusi koti. Tähän laitan jatkoksi toisen kuvan joka on aavistuksen tuoreempi, siinä nauhukset on kasvaneet eikä koristeomppu kuki enää. Lisäksi siinä näkyy valtavasti levinneen minkälievuokon (ei se iso jolla on kuin tulppaanin kukat jota on mökillä) mutta puolen metriä nuokin venyy. Nauhuksetkin sain joltain ystävällisesltä ja ne lehdet on kuin lumpeen lehtiä eli ihan valtavia. Ne peittää hyvin alleen munkit, palleroneilikat (?) ja lähes kaiken jota siellä kuikuilee ylöspäin. Siili viihtyy siellä joten siellä on varmaan hyvä etanapiilo, sellaisella vauhdilla sinne raahustetaan vuorotellen.
Höö, meinasin unohtaa että sain joltain tämmöisiä isoja valkoisia mastodontteja jotka kasvaa metrisiksi ja raivaavat tiensä mistä vaan. Keväällä niiden siementaimia on miljuuna joka paikassa viidenkymmenen metrin säteellä, jopa naapurin perunapellossa. Takuuvarma kasvaja ja näyttää viihtyvän missä vaan.
Meinasin höyrypäissäni huijata, oli siellä muutakin saatua. Sateen repostelemat valkoiset esikot, ja niiden jättivalkoisten lapset joita tuossa nyt muutama näkyy vaikka kuinka niitä mattona irti repisi, munkin nuputkin sieltä pilkottaa ja sitten tuo keltakukkainen rohtokasvi jonka nimeä en muista sitä hetkeä että saisin nimen kirjoitettua.
Sitten on taas kiviväli jossa on lintujen jalallinen juoma-allas (kuvaa ei tietysti nyt löydy) ja sitten alkaa tämän rivin viimenen pala. Etureunassa on jonkun antamaa kissankäpälää joka on kuin tyyny. Jos en siitä jakaisi kaikille pyytäjille, se kasvaisi varmaan jo ympäri pihaa.
Tuoksukurjenpolvet ovat nyt parhaimmillaan, niin pinkki,
kuin se melkein valkoinen jota en nyt löydä mutta etsin sen kuvan aamulla. Se on herkkis. Kumma ettei se leviä yhtä hyvin kuin tuo pinkki. nyt lähden vaakatasoon ja jatkelen huomenissa. 
Edellisessä jutussa kerroin siitä valkoisesta jonka sain joltain, se on kaunis mutta arka valtaamaan alaa, se on tässä:
Sen takana kasvoi viime vuonna sinirastia mutta nyt ei ole aavistustakaan miltä se näyttää ja sinne on tolossa valta määrä oranssikeltanon tapaista karvalehteä. Nyt täytyykin alkaa tutkimaan pitääkö ne nyppiä pois.
En tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Olen niin allerginen niille oranssikeltanoille kun ne leviää voikukan lailla että tulin nyppineeksi melkein kaikki sinirastitkin pois. Voi voi. Ihmettelin kyllä että miten niiden juuret lähtee niin paljon helpommin. Mitäpä jos ensi kerralla ensin tutkisi ja vasta sitten repisi. Huoh.
Kerronkin tänään vielä kuinka kukkapenkin taakse syntyi toinen kukkapenkki. Kun ruohonleikkuria on kuulemma vaikea pujotella siellä täällä, pitää kukkamaat saada jotenkin niputettua hyyyvin lähekkäin. Siksi ne on yleensä toisissaan ketjutettuina tai muuten rykelmissä. Sitä en kyllä ymmärrä että takapuoli tukevasti koneen päällä istuen voi tuokin pujottelu olla niin julmetun vaikeaa että pelkään aina jonkun levittimen napsahtavan omenapuun kylkeen tai kiveen tai johonkin josta saan sitten ekstrakiitokset luovuuden hyödyntämisestä.
Keskivyöhykkeessä olevan penkin takana oli aiemmin rumaakin rumempi liiterin kasvikoppi joten se piti naamioida. Kaivoin lapiolla kukkapenkkiä leveämmäksi, laitoin juurimattia ja täytin mullalla, istutun siihen muutaman pensaan jota luulin hölmöyksissäni jäniksen kestäviksi ja tuikkasin siihen vielä kauniin hopealehtisen terijoen salavan sekä peitin karikkeella. Olen aina inhonnut sitä kun ne salavat ja muut pajut leikataan kumman näköisiksi palloiksi mutta ajattelin että voi kai se kasvaa ihan omaakin rataansa ja siinä se nyt seisoo tukevasti. Toivottavasti minun jälkeeni sitä ei leikkaisi kukaan, luonnon muovaama on kuitenkin ihan nätti.
Samaan penkkiin laittelin muitakin joita olen saanut taimina toisilta. Kauniita mutta nimistä ei hajuakaan.
ja tämmöinenkin putkahti pupun sitkeästä syyöntipuuhasta huolimatta: