Otan osaa suruunne, IrisFinlandica
.
Ensin lääkäri antaa rauhoittavan pistoksen, ja sen alettua kunnolla vaikuttaa ajellaan etutassun varresta vähän karvoja pois. Siihen avataan suoniyhteys, johon lääkäri pistää niin paljon nukutus ainetta, että elintoiminnot lakkaa. Näin lyhykäisyydessään se tapahtuu.
Kun meidän Miuku lopetettiin, niin sellaisia jälkisätkyjä tuli sille vielä n.tunti lopetuksesta. Tätä mulle ei oltu kerrottu ja ihmettelin sitä kovin. Kannattaa olla siellä lääkärissä niin kauan, ettei ainakaan lapset nää niitä, tai sitten selittää, että elämä poistuu kisusta hitaasti
.
Me viemme lapset isovanhemmille siksi aikaa kun miehen kanssa olemme eläinlääkärillä. Otamme lapset sitten hyvästelemään kuollutta kisua ja hautaamaan sitä. Niin hekin saavat ajattelemisen aihetta. Kukaan läheinen ihminen ei ole kuollut perhepiirissä pitkään aikaan, mutta joskus sekin on edessä…
Tässä vielä linkki, Miuku lopetettiin KK-klinikalla:http://www.koirakissaklinikka.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=31:eutanasia&catid=12:palvelumme&Itemid=103
Kiitos, luin sen heti. Elli viedään paikalliselle kunnaneläinlääkärille, joka on jo aiemmin hoitanut Ellin hampaita.
Onpa surullinen uutinen :(. Voimia koko perheelle.
Minni kissa lopetettiin juuri noin kun Kyssäkaali sanoi, ensin nukutuspiikki ja sitten toinen. Kaikki tapahtui nopeasti ja nätisti.
Lääkäri sanoi että usein tulee eritteitä ulos, mutta kissa oli jo niin kuivunut ettei mitään tullut. Ei mitään kouristuksia, vaipui vaan ikiuneen.
Voimia huomiseen, ei mikään helppo tilanne.
Kiitos, Emo ja Kurppa.
Paljon voimia IrisFinlandica.Päätös on raskas,mutta kuitenkin parempi sairaalle Ellille.Tuleva vuosi tulee olemaan varmaankin vaikea ja haikea.Kuulet vielä monta kertaa Ellin tassuttelun kotona.Kun meillä nukutettin Väinö,niin vielä parin vuoden päästäkin oli tunne että nyt Väinö tassuttaa keittiöstä.
Paljon halauksia koko perheelle.
Voimia, IrisFinlandica! Lemmikin lopetus on aina kamala paikka, mutta voin lohduttaa, että oikeastaan se itse päätös ja lopetushetken odottaminen on kaikkein kamalinta. Sen jälkeen on jäljellä enää suru ja ikävä, mutta jossittelu on poissa.
Jotkut eläimet kouristavat lopetusaineesta vähän, jotkut ottavat muutaman syvän hengenvedon tai huokaisevat. Jotkut vain vaipuvat hiljaa pois. Ei se silti mitään kamalaa ole, hirvittävän surullista vain. Lasten suru lemmikistä on myös riipaisevaa seurattavaa, mutta koita ajatella, että se on yksi arvokkaimmista asioista, mitä lemmikki vielä lapselle antaa elämää varten. Kokemus luopumisesta ja surusta.
Rutistushalaukset teille kaikille!
Ramses, kissa vai pöllö?
IrisFinlandicalle paljon voimia!
IrisFinlandica voimia!
Voi kun tulee mieleen Vincentin viimeinen reissu maaliskuussa, vieläkään en ole unohtanut sitä enkä niin rakasta kissaani - oma karvanoppani, musta rusakko, pupu, vinku, vimpula, kulteli, vincentti viiksikuono ja monen monet kutsumanimet tällä oli. Vielä meillä on Herkku(Hermanni Hulkkonen), harmaajainen, mammari(lastenlapsi ei osannut sanoa Hermanni, Herkules, minun oma saapasjalkakissa(piirsin koulussa just tommosen saapasjalka kissan ja sitten vuosien päästä sain sen).
Raskas päätös, mutta joskus se on edessä ja parempi hoitaa piikein kuin jotenkin muuten - helppo päivä se ei ole, jos on tunteva ihminen - kuitenkin näin, kuin antaa kärsiä.
Ajattelen teitä huomenna ahkeraan ja varmaan moni muu.
Voimia IrisFinlandican perheelle!
Meillä tuo ulkoileva kissa on saanut päähänsä haavan, jonka vuoksi se nyt sitten joutuu olemaan sisällä kokoajan. Surullista kuunnella toisen maukumista ulos, mutta pääasia nyt kuitenkin on, että haava paranee kunnolla. Ovi pitää olla lukossa koko ajan, ettei vain kissa karkaa. Se kun osaa avata ovet ripaan hyppäämällä. Lukitsin itsenikin jo ulos, kun en muistanut ulko-oven menevän lukkoon. Mies se tuossa jo epäili, että kunhan Harmaa pääsee seuraavan kerran ulos niin sitä ei näy viikkoon sisällä.
Vanhempi kuva tästä toipilaasta.
Voimia tähän päivään ja tuleviin IrisFinlandicalle ja perheelle.
Osanotto IrisFinlandicalle. Tuo on kova paikka, ja varsinkin se päätöksen tekeminen ja kyseinen päivä on tuskaa täynnä. Kuten joku tuossa sanoikin, sen jälkeen on vain suru ja ikävä… Minä en ole yhtään kisulia lopettanut, mutta pupuja olen. Rakkaan hevosen lopettamisessa mukana oleminen oli kyllä minun hermoilleni liikaa.
Huh huh, raskas päivä. Me kaikki täällä ollaan vetistelty, paitsi 5-vuotias Iiris, joka ei vielä osaa surra sillä tavalla. Saku, 8v. otti paljon raskaammin ja itkeskeli, mutta nyt kisu on jo haudassa nukkumassa ja isä keskittää lasten ajatukset Afrikan Tähteen. Lapset pääsee tän yli paljon helpommin kuin me aikuiset, jotka sitten joka käänteessä muistelemme, että "nyt Elli tekisi sitä tai tätä"… Ja varmasti tulen kuulemaan harhojakin vielä, Ellin äänen, vaikkei se olisi totta. 
Voi, miksi meni sairastumaan sillä tavalla??? Olisipa saanut elää terveenä vielä viisi vuotta. Ei tää 12 vuotta vielä ollut korkea ikä kissalle…
Haudalle tuli kynttilä lyhdyssä, myöhemmin kukkia. 
Hiekkalaatikko ja ruokakupit oli minun pakko siivota heti pois näkyviltä.
Kiitos myötätunnostanne ja tuestanne! Eihän tämä tietenkään ole sama kuin läheisen ihmisen menettäminen, mutta kyllä vain lemmikki voi olla ihmiselle vastenmielistä ihmistä tärkeämpi ja läheisempi.
Perheenjäsen joka on jokaisessa pikkuaskareessa mukana on tosi tärkeä, ei sitä kukaan voi väheksyä. Menetyksestä toipuminen kestää kauan.
Jokainen joka on saman kokenut ymmärtää ja myötäelää kanssanne.
Kun vein oman kissani lopetettavaksi, olin sen kanssa sen ajan, että ensin annettu rauhoitusaine vaikutti. Se vei ehkä vartin, ja sen ajan olin kissan kanssa kahdestaan toimenpidehuoneessa. Minulle oli sanottu, että suoni ei välttämättä löydy helposti, joten halusin säästää itseni siltä kokemukselta, että viimeiseksi muistoksi kissasta olisi jäänyt suonen tökkiminen. Kissa kun oli todennäköisesti aika kuivunut. Joten siinä vaiheessa kun kissa oli menettänyt tajuntansa lähdin pois. Hain myöhemmin tuhkan. Oli talvi ja hautaaminen olisi ollut silloin mahdotonta. Keväällä hautasin pahvisen uurnan maalle metsäiseen rinteeseen ison kiven juureen, nättiin paikkaan, jossa kasvaa mm. kieloja ja saniaisia ja jossa pajulintu laulaa.
Poikien ollessa kouluiässä jouduimme nuoremman pojan allergian takia antamaan pois sekä kissan että koiran. Poika purki kauan suruaan leikkimällä kissaa tai koiraa.
Voimia.
Ihminen on niiiin huono luopumaan,varsinkin elämästä. Suru on joskus helpompaa? sitä ei olisi jos ilman rakkautta eläisi.
kaksi rakasta kissaa olen joutunut saattamaan pois:(
Tuli taas omat muistot pitkäikäisestä kissaystävästä luopumisesta mieleen. Kyllä oli kova paikka. Tsemppiä IrisF:n suuntaan minulta myös.
Ettei ilo unohtuisi, katsokaas tätä - eikös Emolla ole tähän seuraan sopiva kissa?