Hienoa LiisiA - varustaudu laittamaan kuvia loppumatkan osuudesta Kiinassa ja jo aikaisemminkin. Itse en raaskinut ryhtyä kameran kanssa touhuamaan enää siellä jokiuoman alueella vaan nautin tällä kertaa ihan vaan maisemista ja näkymistä matkan viimeiset hetket. Periltä Kiinasta sen sijaan on vuosien mittaan niin paljon kertynyt kuvia, etten yritä niitä edes ihan pienellä ajalla alkaa käymään läpi. Aloita sinä uusi Kiinan ketju, niin saatan lisäillä sinne jotain minäkin.
Ja totta on, että junan toisen luokan vaunu on oikein kelpo paikka matka tekoon. Meillä aikanaan nuoriso asusteli toka luokassa, mutta meidän vanhusten oli “tyytyminen” tuohon ekaluokkaan, joka tarjosi suihkumahdollisuuden. (nykyään joissain junissa on kakkosluokassa yhteinen suihkukoppi) Puolet porukastamme oli naisväkeä, joka arvosti kunnon pesumahdollisuutta ja olihan se muillekin näköjään juhlahetki päästä kunnollaan pesullle.
Myös sähköpistoke oli ekaluokan ylellisyys siihen aikaan. Nuorison kovasti kansainväliset matkakumppanit kävivät aina latailemassa kännyköitään “meillä”, ja siinä ne uudet junatuttavuudet aivan kuin itsestään alkoivat. Nimenomaan junassa matkaava nuoriso oli aivan upeeta porukkaa: reipasta, ennakkoluulotonta, hauskaa, välitöntä… Hitsit, että niitä on vieläkin kiva muistella
Kiitokset hienosta ja mielenkiintoisesta matkakertomuksesta.
Kiitos kuvista ja laittakaa ihmeessä lisää jos on.
Haaveilen samanlaisesta reissusta, mutta varmaan jääkin vaan haaveeksi.
Kiitos Huitukka mielenkiintoisista kuvista ja matkakertomuksesta (minäkin jään odottelemaan monen muun lailla jatkokertomusta). Tuollainen reissu on varmaan ikimuistettava 
Kiva katsella kuviasi! Tuli muistot mieleen. Olen tehnyt tuon edestakaisen junareissun Pekingiin vuonna 1984. Toiseen suuntaan mentiin Mantsurian kautta ja toiseen Mongolian kautta. Ei muistaakseni ollut juuri minkäänlaisia pesumahdollisuuksia ja aseman kioskeista ei oikein millään meinannut löytyä juomaa ilman kovia prosentteja - ei haitannut menoa! Oli hurjan hauskaa ja junamatka loppui aivan kesken.
Pekingissä ei silloin vielä ollut yksityisautoja ollenkaan, nyt taitaa olla kovin toiset tuulet. Me fillaroitiin Pekingissä miljoonien kiinalaisten seassa, se oli hui Ja upeata oli myös yöllä kiertää fillarilla Taivaallisen Rauhan Aukiota. (Kolme-neljä vuotta sen jälkeenhän siellä sitten oli se kauhistuttava verilöyly).
Jo vain on Peking muuttunut varmasti ihan toiseksi kaupungiksi, kuin mitä sinä olet aikanaan sen kokenut. Itsekin aikanaan siellä pyörällä tykkäsin liikkua, mutta en nykyään enää tohtisi. Autojen määrä on suorastaan räjähtänyt liikenteen tukoksi - ja ilman saasteeksi niin että sinisen taivaan näkemisestä voi onnitella itseään. Sitä vanhaa Pekingiä löytää vielä hutongeista, mutta nekin alkaa olla kohta maan tasalle revittyjä pilvenpiirtäjien tieltä.
No niin, matka jatkuu…
Ensin kuitenkin täydennetään junan varastoja. Niin tekee itse kukakin omalla tahollaan. Parasta se on varustautua runsain antimin matkan varalle, niin pysyy mieli taatummin virkeänä, eikä pääse nälkä, jano, suru tahi muu kurjuus yllättämään.
Ennen lähtöä käydään kolkuttamassa käsipelissä jokaikinen junan pyörä. Sama manööveri joka asemalla. Kai sen tottunut korva kuulee, jos jotain on pielessä. Edellisellä matkalla yhden pyörän temppuilun takia kyyti oli muutaman tunnin ajan melkoista koikkelehtimista, ennen kuin vika saatiin korjattua seuraavalla asemalla 
Siivoushullut suomalaiset maailmalla… Viisaampien ja kokeneempien neuvoa seuraten: "jos aiot maisemia ihastella, niin pese ikkunat ennen matkaan lähtöä!" Ja tarpeen se olikin. Eikä siltikään kunnollaan läpi näkynyt. Ahkerat junakaverit pesivät koko vaunun ikkunat. Kiitos heille.
Ja nyt sitten olemme valmiita jatkamaan matkaa…
Juna kolkuttelee edelleen itään kohti Siperian aroja ja taigaa. Ohitetaan monoliittipylväs, joka on merkkinä siitä, että nyt Eurooppa muuttuu Aasiaksi. Matkataan kohti Uralin takaisia suuria kaupunkeja, joista Jekateriinalla on verinen historia tsaari Nikolai 1.:n ja hänen perheensä murhapaikkana.
Ohitamme jossain vaiheessa myös miljoonakaupunki Novosibirskin, joka on Siperian hallintoalueen pääkaupunk,i ja sen huomaa. Jotenkin nuo Uralin tuolla puolen olevat kaupungit ovat siistimmän ja vauraamman oloisia kuin Euroopan puoleiset radan varrella sijainneet kaupungit.
Ja nyt näen Krasnojarskinkin. Viime matkalla herra mieheni UNOHTI minut lukkojen taakse suihkukoppiin, eikä ihan lyhyeksi ajaksi, joten näin Krasnojarskista vain pesukopin lattiassa olevan kolikon kokoisen aukon kautta sen, minkä yleensä nyt tuosta miljoonakaupungista saatoin siinä tilanteessa nähdä.
Kaupungeista minulla ei kyllä vieläkään ole kovin kummosia mielikuvia eikä valokuviakaan. Mutta tulivathan nyt edes mainittua.
Sitä enemmän on kaikenlaisia kuvia niin muistoissa kuin kameralla ikuistettunakin näistä jo tutuksi käyneistä näkymistä
Koivikot jatkuivat. Välin päästään maisema täyttyi uusista koivusaarekkeista.
Muistan joskus nuorena, kun televisiokin oli vielä nuori, niin usein ohjelmien välissä näytettiin tauko-ohjelmana venäläistä lyhytfilmiä Koivu tai Koivikko. Kuvausmateriaalia täältä todella löytyy. Ideaa ei ole tarvinnut kaukaa hakea.
Ruskakin jatkuu. Tätä olin juuri toivonut: tehdä Siperian junamatka joskus ruska-aikaan. Kyllä kannatti tulla! 
Lehtikuusten kultaamaa maisemaa. Jossain sisustusohjelmassa mainittiin käytetyn Siperian lehtikuusta. Ei kai ne nyt täältä asti sitä ole rahdanneet?
Kuivuus alkaa näkyä maisemassa, mutta siperialaisella sitkeydellä perunakin näyttää kasvavan
Pyhä aamun rauhaisa tuokio
. Yhtä hyvin kuvan voisi laittaa äiti-lapsi aiheisen otsikon alle
Kylän raitilla. Tuokio naapurusten kesken.
Ylemmässä kuvassa maali on laitettu talojen seiniin. Täällä naapurukset ovat taas halunneet iloisemman väri-ilmeen aitoihinsa. Eipähän tuolla taida olla julkisivulautakuntia ottautumassa aitojen ulkonäkökysymyksiin.
Täällä ajan ja säiden patinoimaa puuta.Oma silmäni näki kauneimpana tämän värimaailman.
Ja sitten kaiken ympärillä nähdyn kauniin jälkeen - rysähtää täysin yllättäen näkökenttään nämä. Keskellä ei mitään töröttää vain nämä aavemaiset rumilukset
Vähän matkan päässä tämä. Uusi ja varmastikin ylpeyden aihe. Ja ihan varmasti tuiki tarpeellinen energialähde noilla aavoilla aroilla. Tuli mieleen Marianne karkki.
Vaan ei aikaakaan, kun tutut ruskakoivikot ilmestyivät taas maisemaan. Saatoin huokaista helpotuksesta.
Auringon nousu Baikal järvellä. Maailman vanhin järvi ja maailman syvin järvi (lähes puolitoista kilometriä). Tuli jotenkin ihan harras tunnelma.
Sama aamu, sama auringon nousu, näkymänä aamu-udun sinertämät vuoret
Aron kylä. Ja aikamoisen iso kylä. Tälläisena aina näen mielessäni siperialaisen kylän. Mielessäni näen sen myös talvella lumituiverruksen ja viiman kourissa. Sitkeä pitää täällä selvitäkseen olla.