itse muistan, kun olin opiskeluaikana kesällä -93 töissä hautausmaalla. tädit istuttelivat kovasti perennoja. Luulin, että se on jonkun kasvin nimi…
Tämä iski omaan taloon muutettaessa v 1999. Ja mullehan ei iske mikään vaan vähän.
Peippo, sama juttu - on vaan on ja off-nappulat, ja se on-nappula on aina nupit kaakossa. Eli siis olen kai taipuvainen addiktoitumaan milloin mihinkin. Onneks ei tän vaarallisempaan.
Ollaan aina asuttu omakotitalossa ja ekat kukkapenkit laitoin n, 20 vuotta sitten huonolla menestyksellä.
Sitten rakennettiin oma talo ja laitoin tännekin ne parit pakolliset penkit, ne oli ihan naurettavan pienet eikä niissä hirveemmin mikään menestynyt. Aluksi olin ruusuhullu ja hankin pelkästään erilaisia köynnös- ja jaloruusuja, no ruusuista meni aina osa joka talvi kunnes ne sitten oli kaikki kuukahtanut.
Äitini hurahti perennoihin joskus 15 vuotta sitten ja mieheni aina minulle sitten kuittaili, että miksei meillä kuki penkit niinku anopilla. Siitä sitten pikkuhiljaa penkki kerrallaan lähdin yrittämään ja kaikki on kantapään kautta opeteltu. Penkkejä on tehty ja sitten niitä on laajennettu ja syvennetty ja taas laajennettu jnen. ja kun homma alkoi olemaan hanskassa eli ensimmäiset penkit oikein rehoitti niin kajahdin lopullisesti.
Kasvihuoneen sain jokunen vuosi sitten ja se on ollut ihan toimiva vehje. Tosin en vielä mitään erikoista ole kokeillut olen mennyt ihan perusjutuilla.
Uusin villitys on nyt etupihan kivikkoalue, toivottavasti siinä ei tarvi kantapään kautta enää opetella juttuja. Ja tänä vuonna aioin myös kokeilla itse laittaa kesäkukat parvekelaatikoihin ja muihin purkkeihin. Aioin myös kokeilla Clematiksia ja viiniköynnöksiä joten loppua ei näytä olevan näkyvissä.
Hienoa on tämä pentti ja kaikki penttiläiset, joilta aina saa apua ja neuvoja ja tietenkin siemeniä ja alkuja, paljon peukkuja teille kaikille.
Vuonna 2004 räpeltelin jotain ekan kerran ja varsinainen harrastus tästä tuli 2007 
Eli aikas tuore viherpeukalo 
Aikuisena olen vasta varsinaisesti aloittanut oman pihan myötä, mutta muistan miten äiti kasvatti samettikukkia ja niitä siemeniä ihmettelin ja hypistelin… tuolloin synnyinkodissani kasvoi kesällä lähinnä kehäkukkaa ja jotain kurjenmiekkaa, siinäpä ne taisi ollakin.
Itse olen aina ollu kamalan kiinnostunut kasveista ja kukista. Lapsena kiertelin jokivarsia kulleroita ihastellen ja kotiin kantaen, lemmikit niityn ojassa lumosivat ja kurjenpolvet kiinnostivat kauneudellaan. Toki tuossa vaiheessa ei kaikkien nimistä ollut tietoa.
Eli kai se jo lapsena vahvistui, että kasvatan kukkia ja hoidan pihaa aikuisena, ainakaan siskoni eivät ole osoittaneet samaa innostusta kuin itsellä on ja sama asia oli lapsena/nuorena.
Oman pihan sain -89 ja alussa oli kovin vähäistä pihan laitto. Velat painoivat raskaina niskaan, ei siinä tullut mieleen ostaa kukkia tai pensaita. Oli paljon muutakin laitettavaa ja muutos oli iso ja lapset pieniä.
Olen monesti miettinyt, ettei silloin oikein edes tienyt mistä pensaita tai perennoja olisi voinut edes hankkia, ei niitä ollut myynnissä, ei ainakaan kovin lähellä eikä ollut nettiä mistä etsiä.
Ensimmäiset marjapensaatkin olen aikoinani ostanut kukkakaupan kautta tilaamalla.
Nykyisin on aivan eri mahdollisuudet harrastaa ja laittaa ja hyvä niin. Pihanlaitto on muutenkin saavuttanut sellasen trendin, ettei tuollaista olisi voinut 70-80 luvulla kuvitellakaan.
Kyllä se alkoi joskus pienenä. Meillä oli iso maalaistalon piha ja siellä oli vanhoj perennoja joita äiti hoiti, ja uuttakin istutteli paljon. Iso omenatarha ja vanhoja puita ja pensaita, mutta myös äiti ja isä olivat istuttaneet lisää puita, kaksi nyt jo valtavaa koivua, mahtavaksi puuksi nyt kasvaneen tammen, josta naapurit sanoivat että kaikkea hullutusta, tuohan ei täällä (nelosvyöhyke) menesty. Sembramäntyjä, hopeakuusen, katajia ja paljon muuta. Sitten kun minustakin alkoi olla jotain apua puutarhatöissä, tehtiin lisää isoja perennapenkkejä, ja kasvimaalla kasvatettiin myös kesäkukkia, kasvihuonetta ei koskaan ollut.
Teini-iässä hyvä kaverini oli innostunut kasveista ja kasvateltiin yhdessä siemenistä kaikenmoista, vaihdeltiin sitten taimia. Samoin huonekasvi-innostus lähti silloin käyntiin, kaktuksiin hurahdin myös yhdessä kaverin kanssa.
Äidin kanssa hankittiin kaikenmoisia uusia perennoja pihaan, ja tutkittiin kasvikirjoja, ja käytiin puutarhamyymälöissä haaveilemassa. Viherlandia-matka tehtiin joka vuosi sen jälkeen kun se avattiin. Veljen tyttöystävän kanssa rakennettiin kivikkopenkki, raahattiin valtavia kiviä pellon reunasta pihaan… ja parin vuoden päästä sitä piti laajentaa.
Opiskeluaikana minulla oli aina huonekasveja, eihän ilman voinut olla. Miehen asunnon takapiha täyttyi ensimmäisenä yhteisenä kesänä kesäkukista… ja sitten kun oman talon hankinta tuli ajankohtaiseksi, oli tietenkin pakko olla tarpeeksi iso puutarha. 
Toivottavasti tyttäreni perivät tämän puutarhainnostuksen. Olen miettinyt, että miten äiti antoi minun häärätä ja möyrätä puutarhassa melkein oman pääni mukaan… mutta sehän se antoi siivet harrastukselle. Pitäisi osata omien tyttöjen kanssa olla yhtä salliva, mutta mites sitä antaa jonkun muun mennä siirtelemään ja lisäämään kasveja tuonne “omiin” perennamaihin…? Tai ehkä äiti oli vaan niin taitava junailemaan, että antoi sopivasti periksi minun ideoille, mutta kumminkin ohjaili touhujani sen verran etten ihan hulluja tehnyt. En enää muista. 
Lapsena kasvatimme ryvässipuleita myyntiin. Muuten kasvimaan hoito oli pakkopullaa, enkä kasveista piitannut. Aikuisena se puutarhainnostus vasta iski.
Tainnut kukkahulluus iskeä jo ihan pienenä lapsena.
Siemenestä kasvattelu ja kesäkukat sekä hyötykasvit alkoivat kiinnostaa n.4v sitten ja loppua ei enään näy 
Ihana lukee muiden harrastuksen/elämän tavan aloittamisesta =)
Ihan lapsena puutarhan tuoksut olivat elämän kohokohta. Asuimme isossa huvilassa, jonne menimme siirtolapuutarhan ohi, ja minulle syntyi unelma, että saisin joskus “leikkiä” sellaista siirtolapuutarhaa. Olin jotain neljä viisi-vuotias, kun tämä unelma syntyi. Sitten väliin mahtui kaksi isän laittamaa puutarhaa. Ja nämä lapsuuden puutarhat ovat edelleen jotenkin puutarhan mallina siirtolapuutarhapalstallani
mummin puutarhan tuoksut, isän puutarhoista on sitten jo kasvatusoppejakin. Tuollaisena 10-15 vuotiaana haaveilin puutarharin ammatista, kauppapuutarha oli niin perin jännittävä paikka. Jotain “omaakin” on matkan varrella tarttunut, kotimaiset luonnonkasvit ja villivihannekset 60-70 luvun taitteen radikalismista. Kai se vähän suvussa menee, Mieheni oli tänään palstalla lumitöissä ollessaan nähnyt tyttäreni olevan matkalla tutkimaan kevään tilannetta heidän palstallaan. Hän on siis jo neljännen polven harrastaviljelijä.
Puutarhaharrastus alkoi kolme vuotta sitten muutettuamme omakotitaloon. Kasvit kyllä kiinnostivat yläasteikäisenäkin, sillä minulla oli silloin paljon huonekasveja ja toisinaan istutin pihaan kukkia. Lukion jälkeen hain Lepaalle hortonomikouluun ja pääsinkin, mutta nuori ja tyhmä kun olin, jätin sen kesken. Nyt vasta jälkikäteen sitä tajuaa, että ala olisi ollut minua varten.
Kun nyt oikein tarkkaan muistelen niin olihan mulla jo 90-luvun alussa kerrostalokaksiossa massiiviset huonekasvit ja pinnasängyn kokoisella parvekkeella komiat pelakuut ja lobeliat. Mut en mä silloin vielä ollut niistä niin kiinnostunut, siihen aikaan pörisin vielä tanssipuolella.
Ekat 20 vuottani asuin 50-luvun omakotitalossa jossa oli olevinaan iso puutarha, lähinnä hyötykasveja. En muista missään iässä mitenkään kiinnostuneeni niistä muuten kuin syömämielessä, mutta viihdyin kyllä puutarhassa (ja puissa 
) ja muistan että angervopensaiden takana oli hauska olla piilosilla.
Vappuna 2003 muutin paritalonpuoliskaan ja jäin ensimmäiselle äitiyslomalle ja siitä se homma sitten yhtäkkiä lähti. Huonekasveja en paljon enää pitänyt kun oli villi taapero huushollissa, mutta pikkuisella pihalla kaiveltiin sitäkin enemmän. Marraskuussa 2007 muutettiin nykyiselle peltopläntille jonka joutui ja sai ihan tyhjästä aloittaa. Sen jälkeen en oo muuta lukenutkaan kuin puutarhakirjoja ja -lehtiä. Jotain kautta sit kulkeuduin tänne Penttiinkin samanhenkisten ihmisten pariin ja sen jälkeenhän homma on lähtenyt käsistä ihan kokonaan. 
Piti käydä ens ketju läpi, että oonko tähän jo vastannut, mutta en ollutkaan.
Innostuin luomuviljelystä melko pian sen jälkeen kun olin aloittanut opiskelun maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa vuonna -80. Minun opintoni eivät kumminkaan liittyneet maatalouteen (eikä juuri metsäänkään :)), vaikka yksittäisiä maanviljelyynkin liittyviä kursseja tutkinossani oli, kun siihen aikaan piti lukea vaikka mitä maan ja taivaan väliltä ennen kuin sai keskittyä mihinkään. Sieltä se luomuhörhöily kumminkin lähti. Ja sitten rakkaus kasveihin ja intomielinen ajatus omavaraisuudesta sai kuokan heilumaan Ja aina tähän harrastukseen on myös liittynyt mies, alusta asti se sama :)Ensin viljeltiin muutama vuosi silloin jo kuolleen isoäitini tilalla. Sen jälkeen paljon pienemmässä mittakaavassa mieheni (ensin poikaystäväni) lapsuudenkodin pihalla Helsingissä. Sitten seuraavaksi jo perustettiin tämä nykyinen kasvimaa, kun esikoistani odotin. Hän oli sitten nelivuotias ja kolmas lapsi oli tulossa, kun talo valmistui kasvimaan viereen. Siitä sitten mopo karkasi käsistä, kun innostus karkasi pihankin puolelle. Ei riittänyt enää hyöty, piti saada myös kauneutta
Sen verran on puutarhuriutta veressä, että isoäitini ansaitsi sillä elantonsa ja äitinikin on innokas harrastajapuutarhuri.
Penttiin löysin aivan liian myöhään ajatellen sitä, että niin paljon piti oppia kantapään kautta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)Eikä tämä opettelu lopu ikinä näitten juttujen kanssa
Kasviharrastuksen aloitin ipanana leikkipuistossa hiekkalaatikolla, istutin rivehin voikukkan ja koiranputken kukintoja, lehdistä puukujanteita suosikkipuuhassani. Ruususen linna satu sai kuvittamaan kaiken todeksi.
Olisikohan ollut Hankkijan siemenhylly, jonne aina piti päästä valitsemaan pussillinen siemeniä tai kaksi, kukkia tietysti. Serkun vanhan kasviopin saatunani mopo karkasi pahasti, useampikin painos ja kirja on käsissäni jo kulunut ja kulkee yhä repussa. Parin kesän jälkeen kouluun mennessäni osasin lähitienoon kaikki luonnonkasvit ulkoa ja osan latinalaisista nimistä, lukea en kyllä osannut.
Isä oli innokas koristepuutarhuri, tilasi taimitarhoilta puita, pensaita ja perennoja. Kasvimaa vihanneksineen, marjapensaita, vähän mansikoita ym meillä oli. Lapsille oli oma kukkatarha leikkimökin vieressä ja sinne saatiin itse istutella kukkaset, ettei väriharmonia… Kesäkukat hankittiin läheiseltä puutarhalta, maalis-huhtikuussa koulumatkalla istuin iltapäivät nuuhkimassa mullan hajua ja katselemassa taimien kasvua. Juu, ei, ei ollut meidän omat kasvihuoneet, älysivät olla häätämättä pois lorvimasta.
Ensimmäisen oman vuokrapalstani hankin kun lapset oli parivuotisia, alettiin viettää kesät sukumökillä saaressa "täällä ei mikään kasva, maa on hapanta ja lampaat syö kaiken".Tropiikin kasvien vähentyessä
ikkunoistani alkoi nähdä jo uloskin, vihreän tarpeen sai ulkonakin.
Ensimmäisen oman pihansaatuani luovuin kasvimaapalstasta muutamaksi vuodeksi. Perennojen siemenkasvatus iski silloin, sinivaleunikot olivat ensimmäisen kevättalven ensimmäinen siementilaukseni. Rivaripihaa hoidan ja mökin kun sain kokonaan alkoi kesän potut ja tillit kasvaa myös siellä, metsäpuutarha on uusin (4 v) villitys, kasvimaapalsta luomuviljelmälleni on ollut 11 kesää. Lähiruokaa, silmänruokaa, sopivasti kuntoilua ja ongelmien ratkomista, kasviharrastus ei sitten kyllästytä…
Pitää kai muistella minunkin,milloin alkunsa saanut.
Lapsena,kotimökissä äiti piti kasvimaata ja se porkkanan harvennus oli kaikkea muuta kuin kivaa.
Äiti oli laittanut pionin juurakon kasvamaan,heinäinen ja huono paikka,mutta kaunis kukka,myös naapurin emännän upea pioni -50 luvun lopulla oli virike.Taisi olla Sarah Bernhard,muistan sen niin elävästi.
Vasta omassa olossa,maapaikan emäntänä,kaiken kiireen keskellä alkoi puutarhahommat innostaa enemmän.Kasvimaahan piti olla jo ruokapuolenkin takia,mutta kukkia myös piti laittaa ,silloin oli postimyynti Siemen Oy ja sieltä tilasin jos vaikka mitä,kesäkurpitsaa kokeilin -80 luvun puolivälissä ja kun siitä ei ollut liiempaa tietoa,niin satoa piisasi itselle ja kyläläisille.Myös yrttejä ja harvinaisempia lajeja tuli kokeiltua,joskus tuli avomaan kurkkuakin niin että satoa syötiin säilöttynä kaksi vuotta.Kuivakukkia riippui vähän joka puolella.No,ne on mennyttä,puita,kukkia ja pensaita nykyään ja kolme Zilkaa kasvihuoneessa.Kukkapenkki jossa on pioneja ja paljon muutakin.Nyt vähän huonossa jamassa,kun toissa syksynä nostin ne ylös ja perkasin,viimekesä oli huono,monessa suhteessa,jos nyt alkaisi taas elpymään.
Kai se on niin,että,kun kukkakärpäset puraisee,niin se on menoa,nyt ei enää kasvimaa innosta,mutta kukkia,kukkia,niitä pitää yrittää.
Lapsena mulla oli sama kuin monella muullakin: kasvimaan harvennus ja kitkentä ei ollut kivaa. Mutta muistan, kuinka noin 12-vuotiaana, yhtäkkiä, vapaaehtoisesti kitkin kokonaan meidän valtavan ison mansikkamaamme, ja suunnilleen saman ikäisenä innostuin keväällä haravoimaan paitsi pihan, myös pitkälle ajotien reunustojakin, ja se sentäs oli ihan pelkkää metsää. Joku mielenhäiriö lienee, ennuste tulevasta.
Muutettiin tänne Virolahdelle työsuhdeasuntoon, ja saatiin pieni pellonnurkka naapurin isännältä vuokralle. Marjapensaita, perunaa ja vihanneksia. Perunat söi muutamana vuonna villisika. Pitihän sinne rivitalon pihaankin muutama perenna laittaa, vaikka paikka oli kurja ja kuiva, valtava koivu sen valtiaana.
Koska menin nuorena naimisiin ja tein lapset, en ollut lukion jälkeen opiskellut ammattia. Perheen takia en voinut kovin kauas lähteä opiskelemaan, ja paikkakunnalla sattui olemaan puutarhakoulu. Olisin päässyt myös kauppikseen, mutta siinä iässä ei toimistotyö houkuttanut. Siispä puutarhakouluun. Mutta eipäs sekään hirveesti vielä intoa kasvattanut, varsinkin kun alan työpaikat olivat kiven alla.
Oma talo valmistui 1990, ja silloinkin halusin helppohoitoisen pihan; omenapuut, pensaat ja hyötykasvit, siinä se. Yksi surkea pieni kukkapenkki, joka sekään ei kukkia tehnyt, koska terijoensalava kasvatti sinne valtaisat juuristot.
Mutta sitten, viitisen vuotta sitten (onko siitä niin lyhyt aika 
) sain Saksan sukulaiselta salkoruusun siemeniä, ja piti netistä alkaa verestää muistoja, kuinka niitä kasvatetaan. Päädyin penttiin. Se olikin menoa. 
Kaipa sitä kaipasikin jo sisältöä elämäänsä, kun lapset olivat maailmalla, ja olin todennut, että nykyisestä työstä ei ole antamaan sisältöä elämään.
Ihan lapsena mulla oli tapana aina tutkia kasveja. Ihan läheltä katsella kaikkea, jäkälän kuppia, sammalen poimua, lehden uria, kaarnan kouruja.
Vähän isompana lainasin kirjastosta puutarhakirjoja ja haaveilin kasveista ja pihasta. Ikkunallani kasvaa sitruuna ja taatelipalmu -kirjan myötä aloin kokeilla kaikenlaisten kasvien kasvatusta omassa huoneessani. Ikää oli 13-15. (Kiivi onnistui, sitruuna onnistui, avokado onnistui, taateli kasvatti yhden sojottilehden, mutta jumahti siihen, eikä kasvanut enää.)
Omilleni muutettuani minulla oli joitain kasveja, mutta vähänlaisesti, koska muutin niin usein (olin vaihdoissa ym.). Kun lopulta asetuin aloilleni, aloitin harrastuksen tilaamalla mehikasvien siemeniä. Ja siitä se siemenkasvatusvillitys alkoi. Mehikasvit tosin vaihtuivat jossain vaiheessa chileihin.
Lopulta 2004 pääsin muuttamaan pihalliseen taloon, missä vanhaa kunnioittaen aloin entisöidä vähitellen ränsistyneitä kasvustoja paritalon pienehkössä yhteispihassa. Siellä kunnostauduin erityisesti talvivalkosipulin viljelyssä ja kompostin pidossa.
Nälkä kasvoi syödessä ja kaksi vuotta sitten hankin siirtolapuutarhan. Luulin, että se olisi se elämäni tärkein puutarha, ikioma temmellyskenttäni. Mutta onnellisten sattumusten ansiosta yhtäkkiä vastaamme tuli omakotitalo ja isompi puutarha. Vuosi 2013 on uuden puutarha-ajan alku. Tämä on se puutarha, josta olen ensimmäisistä puutarhakirjoista alkaen haaveillut.
Tosin puutarhanhoito on mulle enemmän sitä, että pidän kasveja hengissä, jotta voin tutkia kasveja ja niiden kauneutta läheltä. Eli paluu siihen, mistä ihan pienenä aloitin: kasvien ihailemista ja tutkimista läheltä.
Ihana ketju!
Minulla on aika paljon kasvimuistoja jo lapsuudestani, sillä kaikki neljä isovanhempaani olivat kovia puutarhureja. Omat vanhempani eivät juuri ole, eikä meillä kotona kerrostaloasunnossa ollutkaan huone-ja parvekukkia kummempaa. Muistan silti hoivanneeni mummilta saamiani kodinonnia ja paavalinkukkia rakkaudella.
Opiskelijana asuin kerrostalossa, jossa satsasin opiskelijaksi huimia summia ostamalla parvekkeen täyteen kesäkukkia (en tajunnut silloin, että niitä olisi voinut myös kasvattaa) Myöhemmin rivitalossa asuessani kasvatin pihalla myös kaikenmoista, joskin silloin minulla oli myös kaksi kania, jotka pistivät koristekasveja poskeensa.
Muutimme omakotitaloon kesällä 2005. Ensimmäiset vuodet kuluivat omakotitalon remontoimisessa sekä energiani suuntautui myös hevosharrastukseen, sillä pihassa olevan hevostallin johdosta tänne maaseudulle muutimmekin. Alkuvuosina koin jopa suunnatonta stressiä ison pihamme nurmikonleikkuusta ja kymmenen marjapensaan sadonkorjuusta.
Kasvimaa minulla on ollut vuodesta 2009 ja ensimmäisen perennapenkin perustin v. 2010. Sen jälkeen tämä on ollut yhtä menoa. Nyt kukkapenkkejä on rakentunut huimaa tahtia - nurmikkoala vain pienenee. Ensi keväänä saan 12 neliön kasvihuoneen, joten tulee taas jotain uutta tähän ihanaan harrastukseen.
Aivan uuden vaihteen tälle harrastukselle antoi viime vuonna aloittamani perennojen ja kesäkukkien kasvattelu, Siemenistä kasvattelu on niin ihanaa ja antaa paljon voimia muuten niin ikäville pimeille kuukausille.
Mä olen tällainen myöhäisherännäinen puutarha-asioissa. Äitini laittoi pihalle muutaman orvokin joka vuosi ja se puutarhurointi oli sitten siinä. Mökki oli karussa ulkosaaristossa, ei pelkoa yhtään minkään kasvattamisesta. Opiskeluajoista eteenpäin asuin parikymmentä vuotta Turun keskustassa ilman parveketta. Toisaalta, vaikka parveke olisi ollutkin, tuskin olisin yhtään mitään siellä yrittänyt kasvattaa.
Sinnikäs keskusta-asuminen lähestyi päätepistettään 2006 kun päätimme ostaa joko mökin tai omakotitalon. Vuoden näytöillä ramppaamisen jälkeen päädyimme omakotitaloon, jonka pihalle oli lykätty pari pahanmakuisia omenoita tuottavaa puuta, kauniisti kukkiva kirsikka ja joku pioni. Oudosti alkoivat puutarhajutut kiinnostaa ja jonkin googlailun seurauksena päädyin penttiin.
Varmaan puoli vuotta luin (ja häpesin osaamattomuuttani) ennen kuin rohkaistuin lähettämään vanhaa Jackmannii-kärhöä koskevan kysymyksen, johon Merlin ystävällisesti vastasi ja siitä se sitten lähti ;D
Edelleenkin on ymmärrykseni kasveista hyvin vajavaista eikä puutarhassani ole mitään tyyliä tai linjaa. Ostan tai kylvän kaikenlaista, siirtelen sinne tänne ja koitan saada ne selviämään. Hyötykasvit kiinnostavat myös miestä, koska ruoanlaitto on lähellä molempien sydäntä.
Fanaattisesti en suhtaudu puutarhurointiin, enkä laske lajeja, mutta jos joskus piha olisi sellainen, että kehtaisi kutsua oikeat harrastajat visiitille, niin olisi se aika hienoa!
Viimistä lausettasi en ihan ymmärrä? Miksi ihmeessä noin ajattelet, että pitää jotenkin erityisen hienoa olla että voi kutsua harrastajia.
Siinähän se juju on että erilaisita pihoista saa aina jotain ideaa.
Itseä varten pihoja rakennetaan eikä muita ajatellen.
Osasinkohan sittenkään ilmaista mitä ajattelen