Ne “oikeat harrastajat” juuri ymmärtävät keskeneräisiä projektejakin 
Kurpalle.Osasit ilmaista,mutta,samoin minäkin aattelen kuin Rapunzel,ettei “kehtoo.”
Olen joskus käynyt puutarhamarttojen reisulla “jossain itäsuomessa” joissain ihanissa kotipuutarhoissa ja ehkä siitä on jäänyt tunne,että ei oma ole näyttelyjä varten.Kun on paljon muuta hommaa ja budjettikaan ei aina anna periksi,niin tuntuu,ettei olla kuin itseä varten.
Mä oon nähnyt niin hienoja pihoja sekä kuvissa että livenä, että on tuo rima vähän noussut Tottakai omaksi iloksi jokainen pihaansa laittaa.
Täällä ainakin on aina kymmeniä keskeneräisiä juttuja, paljon suunnitelmia, rikkaruohoja, rytökasoja yms. Ikinä ei ole tip top.
Kuvissa on helppo rajata rytökasat pois.
…ja muistakaa se emon hieno ent motto:-)
Niin kuvissa,mutta kun ne on luonnossa silmien eessä ja on tuhat työtä oottamassa,niin tulee väliin uskonpuute.
Ja missäs se on se “Näitä kuvia en näyttäisi…”? 
Voi teiän kanssanne ;D
Minä aloitin noin 1-vuotiaana syömällä ikkunalaudalla kasvavia santtuja, kaktuksia yms., kiikuin nojatuolille ja siitä ikkunalle 
Mummolassa Varejoella pentuna kesiä viettäessä sai/piti pottumaata siivota, siitä ei paljon inspiraatiota saanut…
Jotain kasvatin jo “edellisessä elämässä”, siis ed. liitossa anopin pihalla vuosina 78-84,kokeilin jopa suurta ihmettä: keltaista tomaattia, se oli harvinainen, ikinä en ollut kuullutkaan mokomasta
No, ihan oikeasti puutarhahommat alkoivat joskus 90-luvulla pienellä vuokrapalstalla, aivan ummikkona ja vain vanhoja muistoj kertaillen, ei siitä oiekin tullut mitään.
Varsinaiset kasvatukset aloitin 2003, kun hankimme mökin, jossa oli maata kunnon kasvimaatakin varten. Ja tämän talon ostimme 2005, sitten se vasta levähti käsiin, mopo karkasti, tai miten sen haluaa ilmaista
Pentttiin eksyin joskus 2002 (?) ja sillä tiellä edelleen…
En viitsi selata,uskon,olen joskus katsellut.
Joskus vaan aattelee,voi kun olis noin hienoa kuin muilla,nämä on seurausta lehtien "Suomen komein/kaunein piha/ jutuista ja vastaavista.
Kyllähän tavallinen maalaismuija tajuaa,että kaikki vaikuttaa kaikkeen,ei maalaispiha ole samaa kuin joku pieni rivarin piha tai kaupunkipuisto tai muuta sellaista.Tuuli tuo siemeniä,ei ne pysähdy rajalle ja sano,“ei mennä noille” kyllä roskaheinät,voikukka horsma ym.leviää,savipelto ei hevillä taivu puutarhaksi,ym.vastaavaa.
On aateltava:tämä on minun,muilla ei ole nokan koputtamista.Kun sen muistaisi.
Oli kiva lukea tuossa aiemmin yhtä muistelua, jossa muisteltiin uusia ja ihmeellisiä kesäkurpitsoja 80-luvun alkupuolelta. Aika tuntemattomia ne Suomessa tosiaan oli silloin. Muistan kun meidän eka sato oli ihan hirveän iso ja me kuskattiin niitä sukulaisille pick upin lavalla !!! :DD. Olikohan meillä niitä taimia kasvamassa kymmenen vai kakstoista, mutta lava-autolla piti satoa kuljettaa. Ei me tajuttu, että niitä niin kauheasti tulee, ja annettiin kasvaa aika isoiksi. Oudoksuivat monet joille niitä tarjosimme. Nykyäänhnän se on kaupassakin ihan vakiotavaraa.
Minä en tiedä mistä puutarhainnostus oikein sai alkunsa. Kotona ei kasvatettu mitään, eikä isovanhemmatkaan kasvattaneet perunoita kummempaa… Täällä lähiseudulla tai tuttavapiirissä ei ollut pahemmin "puutarhahörhöjä", heihin tutustuin vasta Pentin myötä 
.
Rakennettiin v 99-00 ja siitä se pikkuhiljaa sitten lähti kun huomasin, että meidän tontillahan kasvit viihtyy ja kasvaa hyvin (ei ollut ollenkaan kasvattajan ansiota).
Nykyään puutarha on hyvää terapiaa työn (lastensuojelu-) vastapainoksi.
Minun innostukseni alkoi siitä, kun muutettiin tähän omaan taloon. Piha ei ole mikään suuren suuri, mutta on kuitenkin iso terassi ja pihaa talon molemmin puolin kauttaaltaan ympäri. Muutettiin tähän marraskuussa 2010 ja ensimmäisen kesän vaan katselin ja mietin, ei sitä vastasyntyneen kanssa jaksanut sinä kesänä vielä mitään oikein tehdä. Piha sentäs aidattiin ja nurmikkoa ja olemassa olevia omenapuita hoidettiin. Viime kesänä sitten aloitimme pihatyöt, rakensimme ison terassin ja perustin perennapenkkejä. Nyt on aika hyvät pohjatyöt tehtynä ja kevättä kovasti odottelen ja mitä sieltä maasta nouseekaan. Urakka jatkuu vielä pitkään, mutta alkuun ollaan päästy. Ehkä innostus lähti siitä, että halusin rakentaa tästä sellaisen pienen keitaan lapsillemme ja tietysti itsellemme ja tykkään kauniista asioista, miksen siis myös kauniista pihasta. Ihan ensin aloimme kasvattamaan hyötykasveja ja siitä se innostus sitten jatkui kukkiin ja puihin ja pensaisiin… Yllättävän paljon mahtuu tällaiseen suhteellisen pieneenkin pihaan.
Puutarhanet ja siemenkirjeet !
Omaa puutarhaa olen hoitanut 13 vuotta. Minulle oma puutarha merkitsee rentoutumista. On ihana kuljeskella puutarhassa ja katsella, kuinka se muuttuu kesän edetessä ja valoisuuden muuttuessa. Erilaiset tuoksut ja värit saavat minut hyvälle mielelle.Samoin seuraan mielelläni perhosia ja lintuja.Tärkeintä on tehdä sellainen piha josta itse pitää. Vieraille esittelen pihaani jos he niin haluavat. Naapureilla käydessä katson omaa pihaani kuitenkin krittisesti. Jos naapurista katsottuna , jokin rytökasa häiritsee silmään on siivoamisen paikka. Olen myös huomannut, että omalta pihalta katsottuna ruusuaita näytti rumalta, mutta naapurinpuolella täynnä kukkia. Joskus myös näinkin päin.
Hei Tuomipihlaja,kivaa kuulla samoja kokemuksia kesäkurpitsasta.Tosiaan,ne kasvoi aivan valtavan isoiksi kun mitään neuvoja ei ollut,mutta hyvää sapuskaa niistä tuli.
Samoihin aikoihin kokeilin salaattifenkoliakin,sitä josta turvonnut tyvi käytetään.Se ei meillä saanut suosiota,tekis mieli kokeilla uudelleen.Se oli nuoruuden intoa ja kokeilun halua joka nyt on tasaantunut,mutta kipinä kytee ja näin kevättalvella syttyy.
Ihan pienestä asti minäkin… Muistan, kun lapsena (ehkä 5-6-v) siirsin metsämansikan taimia tienpenkalta pihaan ja laitumelta keto-orvokkeja (siihen aikaan niitä vielä riitti). Tiikerinliljan itusilmuille kaivoin tikulla syviä kuoppia joutomaahan, ja katso, 20 vuotta myöhemmin siirsin sieltä ISOJA liljansipuleita omaan puutarhaani. Kevään onnenhetki oli se, kun äiti laittoi kasvimaan, eli pienen porkkana-perunapenkin.
Muistan, et mulla oli semmoinen metallinen, ruosteinen, pieni kuokka, jonka toisessa päässä oli lusikan kokoinen lapio, oikea monitoimityökalu siis. Ja sen, että isosisko nauroi mulle kuin paremmallekin kylähullulle, itse se ei ois sormiaan mullassa liannut. Heh, nyt sillä itsellään on Kemijärvellä oikein kunnon plantaasi, monta kasvihuonetta ja aarikaupalla viljelyksiä, siitäs sai. 
Opiskeluaikaan innostuin huonekasveista, isoja peikonlehtiä, tyräkkejä jne. Tulipahan opeteltua sekin. Yhtenä kesänä kerrostalon ikkunalla viisi paprikaa, joista tuli satoa 2-3 isoa paprikaa taimestaan.
Sitten, kun oli ensimmäinen rivitalo-koti, niin siitä se kunnolla alkoi, tomaatintaimia seinänvierustelle, kukkapenkkejä… Samoihin aikoihin uskalsin kysyä anoppilasta, että saisikos tuonne teidän navetan taa laittaa pienen kasvimaan. No tokihan sai. (nykyään se ihana paikka 
on meidän kesäkoti). Sitten joskus 2000-luvun puolella, jo omakotitalossa asuessa, löysin pentin, ja sitten se olikin menoa… (ai komposti, mikä se semmoinen on
, mikä ihmeen kurpitsasota…)
Ensimmäisenä eläkeläisvuotena ostin ensimmäisen orkideani ja sille hoitoohjeita etsiessäni osuin puutarha.netin sivuille. Pitkään kävin vain orkideajuttuja lukemassa, kunnes kerran vilkaisin, että mitäs muuta täällä on. Ja hertti sentään, täältähän aukesi minulle aivan uusi maailma. Se oli menoa se! Samantien keskisuomalaiset penttiläiset alkoi tapaamisensa ja heidän ymmärtäväinen opastuksensa kasvimaailman saloihin on saanut vanhankin vallan höpertymään. Nyt vain toivon pitkää ikää itselleni, että kerkiän kokeilla IHAN kaikkea.
Lapsuus-ja nuoruusvuosien puutarharaataminen puutarhahullun isän käskyläisenä on vaihtunut täydelliseksi hurahtamiseksi ja kukkaisriemuksi.
Heh, meidän nuoriso ymmärtäis varmaan hyvin tuon ‘‘lapsuus- ja nuoruusvuosien puutarharaatamis’’ -jutun. Voi voi, mitä olenkaan tehnyt… 
on ne niin monta kertaa kykkineet tuolla mummolassa kesähelteessä kitkemässä mun kaverina, tai ruohonleikkurilla tunnin jos toisenkin ruohosilppua ajaneet… yleensä jätski- tai pizza-palkalla, joskus on pitänyt ihan rahallakin lahjoa.