Minä harrastin puutarhajuttuja äidin kanssa jo teini-iässä, yhdessä luimme kirjaa “Palavarakkaus ja särkynytsydän” ja haaveilimme perinnekasveista. Oi sitä onnea kun Heinolan torilla oli joku maatiaisen tyyppi myymässä taimia, ostimme mm. kaksi sinistä lehtosinilatvaa 
Samoihin aikoihin olin kesäisin myös töissä kummieni puutarhalla, eli on sitä tullut jokunen orvokki j petunia koulittua ennen penttiaikaakin. Sitten tuli muita nuoren aikuisen kiireitä ja kukkaset unohtuivat.
2007 tulin tänne tilalle emännäksi, ja pitkästä aikaa oli aikaa myös puutarhalle. Eka kesä meni tosin muissa kiireissä, mutta sitten 2008 kolaroin hevosella ja sain jalkani pakettiin sekä kuukauden saikkua. Meinasi käydä aika pitkäksi keppien kanssa niin löysin sitten pentin ja rupesin tosissani touhuamaan puutarhassa. Nyt ei sitten loppua näykään vaikka välillä piti vähän himmata mahankasvattamisen vuoksi.
En usko, että tämä harrastus olisi näissä mitoissa ilman penttiä, täältä saa niin paljon tietoa, intoa, yllytystä sekä ihan käytännössä uusia taimia, siemenistä nyt puhumattakaan. On tämä sellainen vertaishurahdusverkosto ettei pahemmasta väliä Kaikenlisäksi teistä on tullut mulle todella tärkeitä, moni sellainenkin ketä en ole koskaan tavannut, tuntuu jo ihan vanhalta ystävältä.
Muffini, huitukallakin se lapsuuden ja nuoruuden kitkemisraadanta oli muuttunut intomieliseksi puutarha- ja kukkariemuksi. Voipi kuitenkin olla, että niillä lapsuusajan puutarhatöillä voi kuitenkin olla osuutensa tällaisen riemun löytämiseen. Äitini vannoi nuoruudessaan, että ei ikinä enää kitke, mutta kun oman pihan sai oli se menoa Meidän lapset ovat kanssa joutuneet puutarhatöitä tekemään ja vielä aika paljon, mutta ajattelen, että se on ollut hyväksi, vaikka eivät ehkä aina riemusta kiljuneet. Oppivat yhteiseen hiileen puhaltamisen. Kyllä se meitä perheenä lujitti, kun yhdessä teimme töitä oman perheemme hyväksi. Viime kesänä keskimmäinen sanoi pihaa katsellessaan yllättyneensä omasta ajatuksestaan,että ehkä hänkin vielä joskus haluaa oman pihan. Lisäsi siihen tietysti, että kylläkin pienemmän :DD
Mummo se minut opasti puutarhatietouden saloihin. Jo pienenä sain kylvää kasvimaan reunaan omat herneet ja kehäkukat. Tietenkin penkit sai kitkeä ja kastella itse. Leikkimökkiä ei silloin maalla kenelläkään ollut, mutta mummo rakensi kivistä pienen kehän minulle leikkikodiksi. Sen ympärille sain sitten mummon opastuksella tehdä kukkapenkkejä. Ainakin unikkoa, kulleroa, lupiinia ja tiikerinliljaa laitoin. Silloin jo opin kantapään kautta, miten inhottava kasvi juolavehnä on
. Metsästä löysin villiä punakukkaista ruusuakin, jota siirsin leikkipaikkani viereen. Perheen suureksi kummastukseksi löytökasvini selvisi hengissä ja alkoi kukoistaa. Mummo myhäili mielissään.
Myöhemmin kitkin innoissani koko kasvimaan ensin kotona ja myöhemmin myös anoppilassa. Aina se oli ihanaa. Anopin kukkapenkeistä löysin myös vanhan viholliseni juolavehnän ja innostuin lisää. Töitä on riittänyt, ja varsinkin lasten ollessa pieniä ei puutarhahommille oikein ollut aikaa, vaikka meillä oma piha onkin. Vasta nyt, kun lapset ovat kasvaneet, on harrastus alkanut viedä mennessään. Vielä pitää kuitenkin jarrutella, työt ovat vieläkin harrastusten esteenä. Mutta jospa joskus kaukana tulevaisuudessa olisin pirteä eläkemummu ja saisin kaivella kukkapenkkejä aamusta iltaan…
Huonekasviharrastus sai alkunsa kun muutin pois äidin luota 2002 ja sisko raijasi minulle innoissaan paloja omista kasveistaan, ensimmäiset taisi olla vaahtera-aulioita. Nykyisellään kasveja on noin 40, kissojen vuoksi harrastusta pitää rajoittaa, koska nekin tarvitsevat tilaa 
Puutarhaharrastus alkoi ensimmäisestä oikeasti omasta kodista eli 2009 keväällä, kun tutkimme ensimmäisen talven jälkeen rivarinpätkämme surullista pihaa ja mietimme mitä sille tekisi. Noin 100 neliötä pihaa, jossa tökötti yksi kuiva ruusun varsi, neliön verran koristevattua ja kolme koristearoniaa kituliaan maksaruohopenkin vieressä. Nurmikosta oli kaluttu isoja siivuja mullokselle, kun edellinen isäntä oli hurauttanut siitä moottoripyörällä ja takapiha oli kuin myyrien jäljiltä kun siellä oli ollut kahden koiran aitaus. Amatöörit aloittivat siitä ja oppivat monta kertaa miten asioita ei kannata tehdä…
Pienenä eli siis jo reilusti ennen tarhaan menoa alkoi minun harrastukseni isoäidilläni. Hänellä oli ja on vieläkin iso piha ja siellä oli perunamaa, kasvimaa missä herneet ja sipulit, marjamaa, isot kasvihuoneet sekä kukkapenkit. Siellä vietin kaikki kesät ihan johonkin 18 vuoteen asti. Ja ihan siitä asti kun kesät vietin siellä isoäitini sanoi että minusta tulee vielä puutarhuri, ja niinhän tässä sitä sitten opiskellaan puutarhuriksi. Huonekasvit taas ovat olleet vähän myöhemmästä, 8 vuotiaasta ylöspäin. Sitten niitä onkin kerääntynyt sen jälkeen huimasti. Toiveena olisikin joskus muuttaa taloon missä iiiiso piha maaseudulle ja sinne perustaa ihan ikiomat kasvimaat ja kasvihuoneet:)
Minä aloitin tänä keväällä sitruunan siemenen istutuksella…
Itse en muista milloin varsinaisesti aloitin tämän harrastuksena, mutta puutarhaa on perheessä hoidettu aina jonkin verran ja marjapensaita ollut monet vuodet. Ensimmäinen kasvi, josta kipinä kai lähti oli Nepenthes alata ja tämä sitkeä yksilö on ollut minulla jo ainakin 6 vuotta ja on yhä elossa. Tosin sen emävarsi on jo muuttunut puumaiseksi, eikä siinä pienen kämmin jälkeen ole enää pitkään aikaan kasvanut yhtään lehteä. Sen sijaan se on kasvattanut 2 uutta vartta, joissa roikkuu kannuja joka vuosi.
Tänä syksynä aloitin puutarhuri-opinnot ja olen ihastunut myös muihin kasveihin, joten saas nähdä miltä näyttää kukkapenkki ensi vuonna. =)
Tämä harrastus alkoi varmaan silloin kun olin pieni ja ensimmäisen kerran pystyin olemaan apuna kasvimaalla. Siitä tämä harrastus on varmaan lähtenyt, ja joka vuosi muuttuu hullummaksi.
Minulla ei ole ollut aiemmin mitään kosketusta puutarhaan/kasvatukseen, mutta viherkärpänen puraisi toden teolla muutama vuosi sitten kun aloimme kunnostamaan uuden asuntomme pihamaata salaojaremontin jäljiltä.
Eniten harmittaa, että ei ole otettu ennen vs. jälkeen kuvia
Mitenkähän minustakin tuli tällainen puutarhahörhö? Lapsuuden muistoja kun on ne pakotetut/kiristetyt kasvimaan haraukset, kitkemiset ja harvennukset. Taisin hieman olla koulussa ihastunut luonnontiedon opettajaani, keräsin innolla kasveja ja opettelin latinankieliset nimet ulkoa, muistan niitä vieläkin osittain. Salaa haaveilin usein puutarhurin opinnoista kun tein toimistotytä, lopulta luovutin kun ei perheeltä jäänyt aikaa, lapset tuli ja meni.
Nyt kun on 10 vuotta ollut oma piha ja työkiireet loppui vuosi sitten, hörhöys on vallannut mieleni, puutarhakirjasto on kasvanut, puutarhalehtiä joka pöydällä, netti ja varsinkin tämä syksyllä löytämäni pentti apuna olen päättänyt kostaa pikkuveljelleni, joka totesi, ettei minusta sitten koskaan tullut viherpeukaloa. Vielä minä hänelle näytän…
Olipas todella mukavaa lueskella ihmisten puutarhaharrastuksen alkuvaiheista, joten herätelläänpä tätä vanhaa ketjua hiukkasen henkiin. Jos vaikka löytyisi muitakin jotka eivät vielä ole kertoneet omista “juuristaan” Itselläni puutarhaharrastus alkoi hyvin luontevasti jo lapsena, kotona kun oli isot kasvimaat ja myös perenna- ym. istutukset. Niitäpä sitä sitten kesät hoideltiin, kylvettiin, harattiin ja rikkaruohoja kitkettiin heti kun kynnelle kyettiin, välillä enemmän, välillä vähemmän mielellään… Sitten kuluikin lähinnä huonekasvien parissa opiskeluvuodet, mutta omakotitalon rakentamisen jälkeen (v. 1988) puutarhaharrastus alkoi oikein todella ja omakohtaisesti ja nykyisin se kyllä on keväiden ja kesien suola. Ja talvienkin, kun voi suunnitella seuraavan kevään juttuja… Tai no, yksi niistä suoloista, mutta yksi ehdottomasti tärkeimmistä. 
Parasta puutarhaharrastuksessa mielestäni on se että se ei (ainakaan meikäläisen tapauksessa) tule koskaan valmiiksi, aina jotakin täytyy siirtää jonnekin ja jotain uutta laittaa johonkin kohtaan jne, jne, jne. Kiitollinen kohde missä voi ihan vapaasti roiskia oman “luovuutensa” mukaan ja joskus pääsee jopa nauttimaan luovuutensa hedelmistä, ainakin kasvien moninaisen kauneuden muodossa!
Tällainenkin hieno ketju löytyi,en ole ennen huomannutkaan.
Miun kukka/puutarha innostus alkoi varmaan jo heti ristiäisissä kun nimeni sain: Kukka-Maaria. Enempi tai vähempi pikkusesta asti möyrinyt mullassa ja yrittänyt kasvatella kaikkea rivitalon pikkuisessa pihassa. Oikeesti, tää varsinainen puutarha höpsöys alkoi sitten myöhemmin… parikymppisenä muutin maalle,oli talo ja oma piha. Siitähän se alkoi… Olen nyt parinkymmenen vuoden aikana perustanut neljä pihaa,viides menossa. Aina kun alkaa olla hyvällä mallilla niin on tullut lähtö muualle. Nyt olis toiveissa että jos tähän vois jäädä…tätä pihaa alettiin rakentamaan viime kesänä…lähinnä puskia raivaamalla ja vasta tänä keväänä tein ensimmäiset penkit ja istutukset.Eli hommaa riittäää…loppu elämäksi :D
Kivoja tarinoita, osa vielä lukematta.
Mä olen maalta kotoisin ja maalla edelleenkin viihdyn. Muksuna möyrittiin pitkin pihoja ja mettiä. Kasvimaa löytyi sekä kotoa, että molemmista mummoloista. Varsinaisia puutarhoja, niissä ei ollut, syötävällä pääpaino, lisäksi jokunen perennapenkki ja nätti puska. Sisällä enemän tai vähemän kukkasia kans. Äitini on innokas kaiken kasvattaja, varsinkin kesäkukkien. Minä perus laiskana en niistä niin hirveästi perusta. Omaa pihaa laitellaan hartaudella, jokin hohta näyttää jo ihan kivalta, suurin osa ei. Mutta kyllä se siitä, kiireellä kun ei tuu ku sanomista. Itekseen kun on laittamassa, ei kannata kaikkia yrittääkään kerralla. Isännystä ei noihin hommiin päästetä. Se laittais kaiken nurmikolle ja minä ja nurmikko ei viihdytä samalla tontilla, mä kun meinaan tukehtua siihen leikatun heinän hajuun.
Huonekasveihin olen heikkona, mutta olen yrittänyt olla itselleni ankara, lisää ei saa hommata, jos ei jostain vastaavasti luovu, loppuu tila kesken
Ihan lapsesta asti olen tykännyt kukista, jo 5 vuotiaana ilmoitin, että minusta tulee isona kukkakauppias(ei tullut).
Lapsena retkeilimme myös tosi paljon, siitä kai on alkanut rakkaus luonnonkasveihin ja äitini on paljon opastanut niissä.
Varsinaisesti oman harrastuksen aloitin n.11 vuotiaana , silloin keskityin lähinnä huonekasveihin ja huoneeni olikin kuin viidakko.
Olin myös kesätöissä isolla kukkapuutarhalla sekä kurkku-ja tomaattipuutarhalla.
Oman ensimmäisen kunnon pihan sain 1996 ja se olikin iso ja haastava. lähes hehtaarin kokoinen nokkosen ja villivadelman valtaama lehtomainen puutarha.
Sitä laitoin kuntoon kunnes tuli avioero ja muutin pois, eli 13 vuotta siinä asuin.
Nykyisin meillä siis on tämä ikuisuushaaveeni, eli metsätontti ja alle vuoden asumisen jälkeen aivan alkutekeleissä.
Sisäkasveja on nykyisin lähinnä erilaisia lehtikaktuksia ja muutama muu.
En ole tullut ajatelleeksi harrastamisena mutta nuorena rouvana ekassa omassa kodissa mulla oli kyllä paljon viherkasveja. Ja parvekkeella joka kesä tulipunaiset pelakuut ja siniset lobeliat. 
Esikoista oottaessa ostettiin paritalon pätkä jonka takapihan keskellä oli pieni neliskanttinen kukkapenkki. Halusin siitä eroon ensi tilassa ja kaivelin ison mahani kanssa ison munuaisenmuotoisen istutusalueen siihen. Sit lainasin kirjastosta perennakirjoja ja suunnittelin istutukset. Siitä se ajatus - tai mopo - sitten lähti. Viidessä vuodessa mylläsin pihan uuteen uskoon ja sit muutettiinkin tänne savipeltoon. Täälon myllätty pian kymmenen vuotta eikä oo mopedia sen koommin näkyny. 
Oma puutarha innostus on ilmeisesti enemmänkin geeneissä. Vaari oli aikoinaan mökille jo ennen isäni syntymää istutellut erilaisia puita. Äidillä oli iso määrä huonekasveja kuten kaikilla muillakin äidin sukulaisilla. Maalle muutettiin kun olin 6vuotias ja heti alkoi vanhempieni toimesta kukkapenkkien laitto. Tontilla olleeseen kasvihuoneeseen yhdessä äidin kanssa laitettiin ainakin vesimelonia kasvamaan. N.13 vuotiaana minulla oli kasvimaa josta pienemmät sisarukset kävivät varkaissa ja äiti väitti sen aina olleen koira(kummallinen koira kun naatiit aina siististi kasvimaanreunassa). Edelleen äiti jaksaa muistuttaa kaikista niistä liljoista mitkä eivät saaneet kukkia, kun noukin ne aina leikkeihini juuri ennen aukeamista.
Huonekasveja itsellä on ollut aina, vaarilta saadut kaktukset kuolivat aina, mutta muut olivat menestyksekkäitä. Kunnes muutin pois kotoa parisuhteeseen ja eron tullessa ex tappoi lähes kaikki kukkani. Sittemmin kerrostaloissa asuessa parvekkeella on ollut kaikenlaista vaihtelevalla menestyksellä ja nyt asutan mieheni kanssa 2hehtaarin 50-luvun maatilan jämää. Isoa kasvimaa aluetta on hyvin rakenteilla vanhaan pellonsarkaan. Muutamaa perenna penkkiä on tullut jo aloitettua. Oman pihan kokemusta vasta kaksi vuotta ja viime syksyllä tein ensimmäiset syyskylvöt ja mansikkamaan. Haaveissa saada iso hedelmätarha, hyötypuutarha sekä vähähoitoinen “viidakkokukkapenkki” perhoskasveista. Useampi niittyaluekkin pitäisi tehdä tänne maitohorsman, pujon ja vuoheputken keskelle.
Minulla alkoi täällä hyvin hitaasti kiinnostus kasveihin ja pihan laittoon kun talossa oli niin paljon puuhaa ja kun karavaaniltiin niin hoitoaika oli minimissä. Ehkä 2008 kun salaojamiehet möyri pihamme ja oli pakko kunnostaa…
Tätä ennen kyllä ajeltiin nurmikkoa ja hoidettiin entisen asukkaan kukkia ja laitoin ruukkuun jotain kukkimaan.
Minulla oli ennen vuotta 2004 ihan urbaani kaupunki historia… tätini kun kuuli mitä nykyään puuhaan niin oli hyvin epäuskoinen. Hän ihmetteli mites kaupunkilaislikka nyt tuolleen ? Sanoinkin et ihan vaa harrastan ja olen aloittelija.