Minä pelkään hammaslääkäriä, kansakoulussa oli sellanen hammaslääkäri, joka jutteli vaan hammashoitajan kanssa niitä näitä, ja poraili sillä hirveellä vanhalla vehkeellä mihin sattu, mulle ainakin jäi elinikäinen hammaslääkäri pelko.
Olen kyllä käynyt hammaslääkärissä ja tiedän ettei se niin kamalaa ole, mutta kun pelkää niin pelkää, eikä sille voi mitää.
Muitakin pelkoja löytyy, mutta niistä toisella kertaa!
Alkuperäinen kirjoittaja: Mustatulppaani
Enpä taida oikeasti pelätä mitään. Toki on asioita, joista voisi sanoa, että lähes kammoksun niitä; lähinnä tulevat mieleen käärmeet. Sellaiset isot ja isosti myrkylliset. Edelleen muistan, kun joskus yli 35 vuotta sitten lupasin viedä silloin alle kouluikäisen esikoiseni käärmenäyttelyyn ja sitä edeltävän yön sitten uneksinkin kaikenlaisia “katastrofi-elokuvia” siitä, kuinka joku tönäisee jonkin terraarion nurin ja siitä syntyy paniikki, ja siitä…
Tuon kammotuksen tietävät lapsenikin jo lapsuudestaan, siksipä eivät esim. eräänä kesänä Korfun maalaismaisemissa kertoneet minulle kuin vasta kotiinpalun jälkeen - ja oltiin sentään 3 viikkoa siellä silloinkin! - että jo eka päivänä olivat nähneet pensasaidassa vihreän “pensaskäärmeen”. Yleensä olen sitä mieltä, että missä on yksi käärme, siellä on niitä useampiakin - ja mieluiten siirryn toisaalle.
Sairaudet??? No, “kaiken kokeneena” lienen oppinut, ettei pelko auta, päinvastoin.
Lintuja ja hammaslääkäriä sekä yleensäkin piikkejä lääkärireissulla.
Kaikista noista tiedän, että pelkoni turha.
Lapsuudesta johtuu kaikkien noiden kammo eli kurja lapsuus 
Pelkäänkö? Kyllä, pimeää, tai en kai varsinaisesti pimeää, vaan mitä siellä pimeässä on, en mörköjä, vaan ihmisiä! Lapsena en pimeää pelännyt, joskus olessani parikymppinen sattui useampi uhkaava tapahtuma pimeässä täysin vieraiden ihmisten taholta ja siitä jäi näemmä lopuksi elämääni tuo kammo josta en irti pääse. En koskaan poistu yksin kotoani pimeällä vapaaehtoisesti kävellen, en vaikka olisi katuvalot, yhtään mihinkään. Myös pimeälle takapihalle meneminen tuottaa ongelmia, vaikka tiedän ettei siellä ketään ole. Olenkin suunnitellut että asennamme takapihalle valaistuksen ehkä ensi kesänä. Kaikkein koomisinta on että joudun työni takia liikkumaan paljon juuri pimeään aikaan, pimeillä pihoilla ja rakennuksissa joissa valaistus on hyvin heikko.
Aiemmin olin myös aivan täysin liikennevaloissa-ajokammoinen, siitä pääsin irti vahingossa erään penttiläisen ansiosta pari vuotta sitten. Se rajoitti aiemmin elämääni hyvin paljon.
Joo..hiiriä! Tiedetään, ei ole mitään järkeä. Vaikka aika luinen olenkin, niin enpä usko pienen hiirulaisen meikäläistä poskeen pistävän. Mutta silti...
( Hehe, mun kumppani pelkää perhosia. Niillä on kuulema karvaiset jalat ja ne lepattelee levottomasti päin naamaa… todistettu on, eräällä puutarhalla oli yhdessä osastossa trooppisia perhosia vapaana ja hän juoksi vinkuen osaston läpi kädet kasvoillaan… ja minähän nauroin hervottomasti… )
Minä pelkään käärmeitä, näen niistä painajaisiakin. Ja sitten on jäänyt lapsuudesta jonkinlainen pimeä/kummituspelko. Äidinäiti, mamma, oli Karjalasta kotoisin ja erittäin taikauskoinen. Hän kertoili meille tenaville kaikenlaisia kammottavia tarinoita kummituksista ja viikatemiehistä, ja vaikka meitä pelotti, pyydettiin aina uudestaan niitä kertomaan.
Minut ihan pienenä opetettiin olemaan pelkäämättä pimeää sanomalla, että jos ja kun on niin pimeää, että et näe mitään, ei sinuakaan kukaan näe. Sama oppi on mennyt eteenpäinkin.
“Hassuinta” näissä peloissa onkin se, että toisten mielestä ne useimmiten ovat ihan “naurettavia”.
Minä pelkään pimeää, korkeita paikkoja ja vettä, siis sellaista mustaa luonnonvettä josta ei näe mitä siellä alla on.
Minä pelkään hiiriä ja kaikkia pikku jyrsijöitä. Tai ne kuvottaa mua ja saa aikaan inhon väristyksiä. Pimeää pelkään kanssa. Tutussa ympäristössä kävelen kyllä yksinkin pimeellä, paitsi metsässä, mutta silloin on kaikki aistit valppaana. Kai se on niin, että pelko pimeässä on mielikuvituksen hinta. Monista peloista olen jo päässyt irti.
Korkeat paikat ovat mulle kauhistus.
Joo, pelkään kanssa “korkeita paikkoja”. Tikapuille en pysty kiipeämään, esim. katonrajaan. Mutta olen hypännyt kahdesti tandemhypyn neljästä kilometristä, eli onko mulla sitten jokin välimaastokammo=)
Vaikka mitä. Korkeita paikkoja, joissa lattian läpi näkee (ritilät, lattiaikkunat etc.). Että lapsille tapahtuisi jokin vakava onnettomuus. Myöhästymistä, sekopäitä, sokeritautiin sairastumista...
En tiedä miksi.
Minulle kauhistus on "korkeat paikat" . Puolimetriä menee, mutta kokonainen saa hikikarpalot otsalle.
Lisäksi ne Karvajalkaiset hämähäkit, joihin luen myös sujuvasti hirvikärpäset. Muistuttavat liikaa hämähäkkejä. Johtuu varmaan kun lapsena piti kellarista hakea perunoita, niin oviaukko oli täynnä hämiksiä, ja siitä piti mennä läpi. Joskus ne putoilivat sieltä...
Muita öttiäisiä en pelkää ja hiiret, käärmeet eivät aiheuta mitään pelkoa. Jopa toivoisin näkeväni niitä 
Liian kova vauhti aiheuttaa nykyisin kauhuntuntemuksia, pystyn kyllä ajamaankin 120 km/h,
mutta kipuraja menee siinä.
Tuo korkeapaikankammo tulee esille myös kun pitää ajaa maantiellä jyrkkä alamäki alas.
Esimerkiksi täällä Turussa en ikinä mene vapaaehtoisesti parkkiluola Louheen.
Kun en yksinkertaisesti pysty ajamaan sinne tai kyydissä ollessakin pitää katsoa seinää ja ajatella vaikka kukkia 
PS. Olen varmaan ainoa ihminen joka on tullut Himoksen laskettelumäestä taksilla pois.
En vain päässyt, se hissillä nousu oli jo tarpeeksi hirveää....
Se on jo tosi paha kammo sitten, jos ei pysty mäkeäkään pitkin alas tulemaan.
Kaikki öttiäiset puistattavat ja hiiret, myyrät ym:t. Sitten voin tässä tunnustaa, että lentäminen aiheuttaa myös pelkoa. Vaikka olen matkustellut aikoinaan melko paljonkin, lentopelko on vain yltynyt. En tiedä mistä johtuu, mutta nousut, laskut jne saavat vilunväreet joka kerran. Matkustelisin varmasti enemmänkin, mutta tuo lentäminen hirvittää aina…
Pelkään hämähäkkejä, mutta onneksi pelko on pahimmasta jo vähän lientynyt. Silti en vieläkään tunge kättäni minnekään, minne en näe ensin. Esimerkiksi rikkaruohojen kitkeminen on lähes ylivoimaista, kun kasvien alta voi milloin vain singahtaa vaikka mikä kauhistus, ja ne juoksevat aina päin ja päälle! Viimeksi kun kitkin, tuli itku ja pakko oli lopettaa kun en vaan enää kestänyt sitä jatkuvaa jännitystä ja pelkäämistä.
Korkeat paikat pelottaa. En esimerkiksi tajua, miten tuuli ei kaada yli 8-kerroksista taloa, ja kolmannesta kerroksesta ylöspäin hirvittää olla ikkunoiden lähellä, parvekkeesta puhumattakaan.
En pelkää varsinaisesti pimeää, vaan pimeässä. Ihmisiä kaupungissa, maalla ihmisiä ja eläimiä.
Pelkään itseni loukkaamista. Kun saan pienenkin haavan sormeen, jalat menee alta. Muitten ihmisten verta kestän kyllä.
Ja lääkäriä pelkään. Olen varma, että jos menen lääkäriin, en tule sieltä terveenä pois. En siis mene. Hammaslääkäri toisaalta on ihan kivakin paikka.
nyt ei tule mieleen mitään oikein pelottavaa,
koiria ja hevosia en mielelläni päästäis lähelleni
korkeille avoportaisille, -lattiaisille paikoille en mene, ei pelota mutta sattuu koko kroppaan jo ajatuskin
Korkean paikan kammo mullakin on, mutta ehkä kibun pitäisi käydä meillä haihduttamassa kopukkakammoansa 
olen kopukan selässä joskus istunut,
ohjaksissakin ollut maalla kakarana,
silti joku pitelee… 