Korkeita paikkoja, korkeita paikkoja ja korkeita paikkoja. Siksi minulla ei ole yhtään korkokenkääkään8] Ja synnytystä, ja hammaslääkäriä - siis kipua?
Inki..tuo korkokenkä juttu oli kyllä päivän paras
Tanu kuvasi hyvin, että " mustaa luonnonvettä josta ei näe mitä siellä alla on". Hyi kamalaa, just tuota pelkään hirveästi. En voi kuvitellakaan, että uin jossain rannalla ja uinnin lopuksi laitan jalan sinne veteen, enkä näe mitä siellä on…hrr…kammottava ajatuskin.
Inkillä on näköjään sama kuin mulla korkeanpaikankammo. Ei mullakaan korkokenkiä
. Näsineulassa kävi kaikki kouluaikana, vaan tämä tyttö istui linkkarissa alhaalla ja odotti muita alas. Korkeanpaikankammoni varmaan juontuu näistä jalkaleikkauksista, ne on olleet rajuja ja vieneet välillä kävely- ja tasapainotaidot pois. Kunnes olen kuntoutuksen avulla saanut takaisin kävelytaidon, tasapainoni on vieläkin tosin huono (pimeässä kävely ei onnistu juuri lainkaan). Käärmeitä pelkään ja inhoan (johtuu varmaan siitä kun olen niin allerginen hyönteistenpistolle, saati sitten jos mua purisi kyy tiedä selviäisinkö siitä).
Mulla on vesikauhu ;(
sama kun satues 
pelkän mennä veteen järveissa ja mereissa, mut ei uimahallissa, ja en osa uida.
kun seison vedessä rannalla,tuntuu että kohta joku vetää sinne veteen, tai pure, en pysty menemään enemmän kun polven asti, sitten sydän hakkaa kun hullu 
vaikka rakastan onkia 
Alkuperäinen kirjoittaja: Sasha=)
Piti oikeasti tuumata raskaasti että keksin mitä pelkään. Olen pääsemässä ahtaanpaikankammostanikin joten aika vaikeaa on keksiä.
Minä päinvastoin nautin vähän sairaasti vauhdista, korkeista paikoista, ötököiden koskettamisesta…tiedättehän tunteen kun aivan huimaa mutta uskaltaa. Siitä tulee helposti halu kokeilla kaikenlaista. Jyrkän kalliojyrkänteen reunalla on pakko kurkkia alas ja hihkua, on niin jännää. (Ja isäntä kiroilee)
Mutta sitten keksin mitä pelkään. Minä pelkään eniten sitä, että jätän jotain lupaamani tekemättä, pelkään että unohdan jonkun jutun jonka kaikki muut tietävät, teen jotain/jätän tekemättä jotain että joku muu kärsii/sairastuu/kuolee. Jokuihin kuuluu jokainen elävä. Siinä sitä huolehtimista.
Toiseksi eniten pelkään sairaalaan joutumista. Yöksi. Se on aivan järjetöntä mutta niin vain on.
Mä kans pelkään jollai tasolla ötököitä(vai inhoanko vain, kuitenki), mutta rakastan just vauhtia ja korkeita paikkoja. Ahtaanpaikan kammosta en onneksi ikinä ole kärsiny.
Mut mä pelkään ain, et lapsille tapahtuu jotain pahaa…
Pelkään että omaisille sattuu jotain, sairastuvat, kuolevat… pojille, isännälle, muille sukulaisille. Että pojat joutuvat kokemaan liian raskaita asioita, niin ettei voimat riitä. Pelkään, että eläkeiässä olen jo niin vaivainen, etten pysty liikkumaan, nauttimaan elämästä, luonnosta, puutarhasta.
Niin ja sitä pelkään ehkä kaikista eniten, etten pysty kasvattamaan omista lapsista tasapainoisia ihmisiä tai ettei niillä ole hyvä olla. Pohdin jatkuvasti, että riitänkö ja osaanko ja onko heillä hyvä itseluottamus jne. Sen tiedän, että molemmat tytöt tietää että rakastan niitä tosi paljon…
Minä taas pelkään juoppoja hirveesti, koskaan ei ole niiden kanssa sattunut mitään mut siltikkin mua alkaa ahistamaan jos esim. kassajonossa on joku juokale örisemässä, tuntuu vaan että äkkiä pois…ehken ne juopot on niin arvaamattomia päissään että pelko tai ahdistus johtuu siitä…
Korkeita paikkoja, kesällä Norjassa taas tuli tenkkapoo.Ja hammaslääkäri on HIRVEÄ paikka.Rottia inhoon en koske mokomiin edes hanskat kädessä.
Mummuh, kuulostaa tutulle - Norjassa istuin jyrkässä rinteessä korkealla enkä uskaltanut ylös enkä alas8]
Eikö muka kukaan muu pelkää hulluuteen saakka pieniä vihreitä matoja, mittarimatoja ja muita alle 30 cm pituisia matoja ? Minä pelkään. Ja toiseksi sellaisia korkeita paikkoja, joiden vastapäätä nousee toinen korkea seinä. Jos saan katsella kaukaisuuteen ilman havainnollistavaa läheistä kohdetta, eipä hätkäytä. Jos seison esim. 7-kerroksen parvekkeella ja sen kadun toisella puolella on vastaavan korkuinen talo, se on vasta kauhiata, kun tuntuu, että humahtaa sinne alas tai jotain sellaista kummaa.
Korkeat paikat eivät sovi minullekaan. Ötökkäkammoinen en ole lainkaan, mutten toki tykkää hämähäkeistä naamallani. Kammoan kappaletta “ruma mies”, joka on soittoäänenä kännykässäni tietylle ihmiselle, kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni, jos kuulen musiikin radiostakin. Tuon kappaleen kuuleminen ei tiedä juuri koskaan hyvää.
...jaa-a. mitäs mie pelkäisin... AMPIAISIA juoksen huutaen karkuun, ja hämähäkkejä pelkään,en ihan pieniä, vaan niitä tavallisimman kokosia, ja kipua, pimeetä ja joitakin ihmisiä (epäilyttävän näkösiä, varsinkin nykyisin) ja ukkosta (onneks sitä ei talvella ole!)
Pimeää, humalassa olevia ihmisiä (yhden sellaisen takia olen joutunut lapsena viikoksi sairaalaan…), aseita (vaikkei mitään ole sattunutkaan), yhdistelmää pieni vene (pieniä on kaikki Ruotsin lauttaa pienemmät) ja meri… Mies on jo reilun vuoden yrittänyt houkutella mua purjehtimaan, mutta minähän en sinne lähde, vaikka maksettais!
Hilulle pakko sanoa, suotta pelkäät etukäteen lastesi puolesta, katsos kun maailmassa ei voi vaikuttaa suremalla ja pelkäämällä etukäteen, se ei hyödytä yhtään, päin vastoin siitä saattaa ola jopa haittaa.
Pitäs osata ajatella asia kerrallaan ja kakki aikanaan, silloin ei ainakaan tule niin pahoja takaiskuja, joilta ei kuitenkaan elämässä voi välttyä.
Totta onpi tuokin kyllä. Parhaani voin tehdä, enkä muuta(eikä se aina varmasti tarpeeksi ole)… Enkä voi kyllä kehua, että olisin mikään huippu äiti Pitempi pinna pitäisi hankkia
Ah joo, ahtaanpaikankammo… Retretissä isäntä joutui taluttamaan minua niiden laajempien näyttelyalueiden välisissä kapeammissa käytävissä kun minä kuljin silmät melkein kiinni etten olisi nähnyt lähelle tulevia kallionseinämiä.
Ja Tallinnassa kieltäydyin ehdottomasti menemästä kellariravintolaan johon olisi pitiänyt vielä ensin kulkea kapeaakin kapeampaa kellarikäytävää pitkin. Just joo, jos se talo oli jostain 1500-luvulta niin tottahan se olisi minun niskaani romahtanut!! Pyörittelee silmiään
Työssä jouduin kerran oikolukemaan kirjan joka kertoi 1. maailmansodan aikaisesta länsirintaman alla risteilleestä kaivosverkostosta ja pelkästä lukemisesta sain niin kamalan ahdistuksen että työt piti jakaa pieniin palasiin ja käydä välillä pihalla katsomassa kauas ja lopettaa jo hyvissä ajoin iltapäivällä etteivät tulleet uniin…
Mitähän kävisi jos tulisi tilanne että joutuisin pommisuojaan!?!