Jos meistä kolme luulee, että kukkapeltipurkeissa on ollut kahvia, niin asia lienee vahvistettu 
Aikakaudestakaan ei ole mitää tietoa, mitä vuosikymmentä on mahdettu elää kun tuollaisia sai kaupan hyllyltä?
Hm, musitelen, etät oisko ollut joskus 50-luvulla, en oo kyllä varma. Meilläkin sellainen oli ja anopilla on sellainen ruusupurkki mökillään.
On toi Bumblen purkki ainakin 50-luvulta.
Mulla on hämärä muistikuva tosta purkista,me kakarat ei saatu siihen koskea.
Uskoisin jotta äitee pelekäs jotta me pilataan sen kahvi tai otetaan omiin leikkeihin.En oo varma jauhettiinko siihen vai säilytettiinkö siinä niitä pöönejä.
Kahvi oli meillä harvinaista herkkua 50-60 luvun alkupuolella.
Meillä oli myös juuri samanlainen,kukallinen pyöreä peltipurkki kahvin säilytyksessä. nimim.synt.-57
Kävin kurkkimassa että millainen se Bumblen kuvan peltipurkki on - haa, ihan tutun näköinen, meillä oli äidillä kaapissa ihan tuo samanlainen. Ihan sykähdytti kun katsoin tuota kuvaa, näin silmissäni sen siellä kotona kaapin hyllyllä muiden tarvikkeiden joukossa
Purkin suosiosta päätellen jonkun paahtimon kannattaisi pakata lahjakahvia sen kopioihin vaikkapa äitienpäivän aikaan
Mun muistikuvat on 60-luvulta, olen sen vuosikymmenen alussa syntynyt, tottapa ne on olleet kaapinpäällä kuitenkin jo sitä ennen.Nyt kun olen muistellut, niin niitä taisi olla kolme erilaista.
Äitikin huomasi purkin heti kun näki sen meillä, en välttämättä olisi muistanut sitä esitellä muuten hänelle.
Toi ruusukimppu vihreineen oli juuri tyypillinen sen ajan postikorttikuvillekin muistaakseni.
Mullakin on tuolainen kahvipurkki ja minun tietoni mukaan on -60 luvulta omani olen pelastanut roskiksesta
Levylautasella Hair ja Aquarius 
Hommattiin vähän aikaa sitten uusi levysoitin, vahvistin ja kaiuttimet. Mikä aarreaitta muistoineen löytyy levyhyllystä 
Muistelin muutama päivä sitten että Hair taidettiin kotimaisena versiona esittää sillon aikanaan Tampereella, muistankohan oikein? Häiritsevästi ihan kielen päällä on se kuka sen ohjasi muttei suostu ulos tulemaan, siitä puhuttiin aikanaan paljon koska se nuorisomusikaalihan oli Tapahtuma isolla T:llä. Hitsit, kuka se nyt oli - pelastakaa päiväni 
Oliko se musikaali suomennettuna eli nimellä Hiukset ? En sitä koskaan nähnyt, vähän harmittaa vieläkin. Let the 
shine !
Reijo Paukku, sehän se oli näköjään - oli pakko kuukkeloida 
Muistelin kyllä ihan erilaista nimeä, ei olisi toi tullut kielen päältä itsekseen ulos 
Reijo tekee vielä eläkkeelle jäätyäänkin teatteritöitä ja taidetta.
hairina sitä vieläkin keski-ikäiset esittävät. jos vanhukset sitten jo suomentaisivat:-)
Mulla on kanssa vanha Hair LP ja ostin sitten sen CD-levynkin. Eri levy kylläkin. Siinä on runsashiuksinen pää ja väritys vihreä-oranssi. Kuuntelen myös vieläkin aina silloin tällöin.
Kerran kiivettiin saaressa ainakin viismetrisen siirtolohkareen päälle (talvella pääsi helpommin jäälohkareita pitkin) ja usutin nuoremman siskoni hyppäämään sieltä alas hankeen/jäälle. Sehän hyppäs mutta sille tuli aikas kipeä selän tärähdys. Me muut katteltiin hoomoilasena, että voivoi, ei olis kannattanu… Meitä oli kolme tyttöä kuuskyt-seitkytluvuilla, ja meidän vanhemmat laski sen varaan että aina joku tulee ilmoittamaan jos jollekin jotain sattuu…
Ehkä siitäkin tuli opittua, että aina kannattaa olla suunnitelma B, jos jotain menee pieleen. Mistäs sitä kymmeniä kilometriä saaristossa ilman puhelimia olis saatu sisko hoitoon, jos oikeesti olis sattunutkin pahasti?
Me hypittiin heinäladon ylimmiltä orsilta heinäkasaan. Muutama musta silmä joskus tuli, kun polvi osui silmäkulmaan.
Keväisin tehtiin lauttoja hiekkakuopan tulva-altaaseen, tai melottiin siellä tynnyrinpuolikkaalla. Ja joka kevät pulahdettiin sinne jäiseen veteen ainakin kerran.
Uimassa käytiin keskenämme kolmen kilsan päässä polkupyörillä. Siitä alkaen pääsi mukaan, kun osasi pyörää ajaa, eli uimataito opittiin sitten siellä siskojen ja kaverien kanssa keskenään.
Monia muitakin vaaranpaikkoja oli varmasti maatilalla. Mutta eihän vanhemmilla ollut mitään mahdollisuuksia juosta meidän kahdeksan perässä; töitä piti tehdä.
Omat lapset innostuivat tekemään naapurin pojan kanssa puron varren pöheikköön majaa puuhun. Tuon naapurin pojan isovanhemmat tekivät siitä lystistä lopun, kun maja oli viittä vaille valmis. Kyllä harmitti sekä poikia että minua… Eihän siellä olis muutamaa naarmua isompaa vahinkoa voinut tulla, vaikka narun kanssa kiepauttivatkin itsensä maan pinnalle - tiheä pöheikkö jarrutti niin paljon vauhtia.
Mun lapsuuteen kuului kiipeilyä puissa ja kallioilla, ryömimistä hervottomien jääkauden siirtämien lohkareiden alla- sinne jäi joskus mahanahka, kun ei päässyt eteen, ei taakse- lauttakokeiluja lammella:ei ne koskaan kantaneet… Huviteltiin kavereiden kanssa hevoshaassa: Oli tamma täysikokoisen orivarsan kanssa pienessä laitumessa, toiset syötti leipää tai sokeria hevosille, yksi lähti juoksemaan laitumen poikki. No, hevoset tietysti laumaeläiminä perään ja juoksija piikkilankojen välistä pää edellä sukeltaen pakoon. Olen ollut kerrostalon katolla hakemassa jousipyssyni nuolta jne.
Juu minäkin muistan lapsuudesta, kuinka hypittiin talvisin talon katolta montametriä ales aurausvuoriin, puissa kiipeiltiin, kallioden seinustoja kiivettiin, hypittiin yli kalliorailojen ja välillä oltiin ihan eksyksissä, kun keskenämme keksittiin lähteä aarrejahtiin 
Kyllä noilla reissuilla oppi pieni ihminen monen monta oppia.
Yksi syy siihen, miksi en juurikaan pidä kotipihojen leikkipaikoilla olemisesta on se, että niissä ei juurikaan voi lapsi itseään toteuttaa, viime kesänäkin se nähtiin, että rakennetut viihdykkeet oli lähes kokonaan käyttämättä, liukumäkeä ja keinua lukuunottamatta, vaan järjestäen jokainen viikari kiipeili muurilla ja isoilla rapuilla, pusikoissa ja puissa tai juoksivat hippaa pöpelikössä. Minusta lapset saavat paljon enemmän irti kun mennään metikköön/isoille kallioille, luontoon yleensäkkin ja saavat siellä keksiä tekemistä. Pihalle jäädään, jos siellä on kavereita tai pyydetään kavereita sinne pöpelikköön mukaan.
Pojalla on myös selvästi kehittynyt suuntavaisto, vaikka mitä reittiä mentäisi, muistaa tietyistä maamerkeistä, että ahaa, tuonnepäin niin ollaan perillä. Alue on pienelle lapselle kuitenkin aika valtavan tuntuinen, mutta niin ne iskostuu päähän. Ja kun ei ole valmiita leikkejäkään (niitä kaiken maailman härveleitä siellä aidatulla leikkipihalla), niin tulee kyllä niin vinhoja leikkejä mielikuviteltua, että oksat pois
minustakin tuntuu, että nykyään pelätään ihan liikaa. Eiväthän lapset aina mitään järjenjättiläisiä ole ja yllytyshullujakin vielä, mutta kyllä kuitenkin useimmiten sentään terve itsesuojeluvaisto löytyy, olettaen, että on saanut kokea niitä kolhuja ennestäänkin tekemällä, eihän itsesuojeluvaisto sekään ilman kokemuksia kehity 
Joopa… Moni asia voi olla vaarallista lapsille. Täytyy vain toivoa parasta, mutta pumpulissa ei voi pitää.
Me siskon ja kavereiden kanssa alle kouluikäisinä flengattiin puissa parin-kolmen metrin korkeudessa, kiikuttiin kaikki kalliot mitä löydettiin ja 1-2 luokalla ollessa, kun asuttiin 7-kerroksisessa talossa 6. kerroksessa, kiivettiin olohuoneen ikkunasta ulkokautta makkarin ikkunaan. Ja ylimmässä ullakkokerroksessa (8. krs), jossa oli pyykinkuivauspaikka, kiivettiin pyykkialueen aitojen (3 m. korkeita) yli sille tasakaton kaistaleelle, joka oli pari metriä leveä. Siinä katon reunalla istuttiin ja heiluteltiin jalkoja ulkopuolella ja 8 kerrosta alempana oli asvalttipiha…