Kyllähän sitä penikkana tullee tehtyä kaikkia pölijyyet ja nykkö niitä aikusena miettii niin ihan hirvittää. Minoon mm. kerran tönässy pikkuveekun leivinuunin päältä alas. Met aina kiikuttiin leivinuunin päälle leikkimään. Sillon met leikittiin legoilla ja se kutale vei multa yhen legopalikan ja siitä ku mä pimahin. Onneksi leivinuunin vieressä oli pinnasänky ja veekku mätkähti siihen
eltsu, tuo kuulostaa samalta kuin äidin kertomat temmellykset, melkein sanasta sanaan 
Mieskin on kertonut, miten ekalaisina kiipesivät heidän kodin (5krs.) parvekkeelta katolle ja alla kalliota. Sinne niin aurinkoa ottamaan ja limua juomaan 
Sanotaanko vaikka niin, että elämä itsessään on vaarallista, ei sitä silti kannata jättää elämättä 
Juu navetan katolla oli paras auringonottopaikka: kiiltävä pelti keräs hyvin lämpöä ;D.
paapelo, kukahan mun kavereista mahtaakaan olla äitisi
Ukko oli aika kauhuissaa kun sanoin, että 14-vuotiaina mentiin kaverin kanssa pyörällä 50 km mökille merelle ja oltiin pari yötä, siellä kaikki toimi kaasulla ja puhelin oli 5km päässä. Ei taitaisi meidän lapset päästä, ei keskenään uimaan tai pyöräilemään Raumantielle saati kaasun kanssa pelaamaan. Puuhun on kuitenkin käsketty kiipeämään, kun eivät raukat muuten älynneet ja pelkäsin jo, että jää suurin hauskuus kokematta. Hyvin oppivat.
Välillä ku aattelee, mitä kaikkea sitä itekkin on sohlannu, ni nykyaikana mut varmaan otettais huostaan…
Olen ollut kova karkaamaan. Äitee oli Mustassa Kissassa töissä ja mummulasta olis sinne matkaa aika monta kilometriä. Sinne karkasin niin kävellen ku pyörälläkin (väärää kaistaa ja autot sai luvan väistyä =D!). Karkailut loppu vasta ku mummu anto selkään =DDD! (Ei se sattunut fyysisesti, mut sappeen otti kyllä).
Mut hukkunut oon meinannu niin monta kertaa, etten tiiäkkään. Olin joku 3 vuotias, ku leikein Raumalla kanaliin menevillä rappusilla mustalaislasten kanssa. Muistan sen ihan selvästi. Mun nukke tippu veteen ja virta lähti viemään. Vaikka kaverit varoitteli, ni silti kurotin ja mätkähdin sinne veteen raskaat talvitamineet päällä. Pelastajaa en tiedä vieläkään, mut joku paikallinen juoppo (minulle enkeli) se oli. Äijä oli nähnyt lentäjänlakin lilluvan virran mukana onneksi senverran reunassa, että sai siittä kiinni. Siitäkin muistan osan. Ja äiti tulikin jo juosten ja mää vaan huusin siinä sen ukon sylissä et mun saappaat jäi veteen, ne kans. No saappaat meni, mut henki säilyi. Äiti parku ja istutti mut isoon saaviin ja kaatoi kuumaa vettä sinne, ku olin ihan sininen.
Toinen ihan todella vakava hukkumistapahtuma oli ulkomailla. Nousuvedesn aikaan tulee ns. pohjaimu. Emmää semmosista ollu kuullukkaan ja sinne se imu mut imaisi niin kauas ulapalle, että rantaviiva just ja just näkyi allonharjalta. Onneks oli hyvä uimari ja ristiaaltojen voimalla puoliksi kelluin takasin rantaa kohden. Mut en sinne oleskelurantaan, vaan satamaapäin ja pelkäsin et joudun sinne isojen laivojen joukkoon. No siinä ihmisten ja laivojen alueen välissä oli tosi kauas tolppia upotettu ulapalle asti ja jonkun järjenjättiläisen aivoituksesta niihin tolppiin oli kiedottu piikkilankaa, vaikkei aitaa sit ollukkaan. Tarrasin tolppaan ja iskin reiteni aallon voimasta kans siihen. Koko vasen reiden sivu ja pohkeen reuna auki kymmenillä viiltohaavoilla. Mut pääsin rantaan ja kävelin reilun kilsan vertavaluvana takasi. Eikä ne vanhemmat olleet edes huomanneet mun kadonneen…
Ja paljon paljon muuta, mut sen opein, ettei mun kakarat mee uimaan yksinään, ennenku oikeesti osaavat uida aallokossakin ja hyppiä edes metristä.
Mut olin mää monta vuotta niin ylpee mun upeista pitkistä arvista jalassani! Eipä ollu sellasia muilla. Harmittaa että ne kuitenkin haalistui parikymppisenä kokonaan pois =D!
Minäkin 80-luvulla syntynyt on tehnyt paljon samoja asioita mitä hoyabella. Mettässä vietettiin päivät ja puissa kiipeiltiin. N. 4 vuotiaana tuli yksi kaveri meille ja me mentiin metsään. Olin päättänyt että otetaan evästä mukaan ja sitten olikin vettä ( ) mukana jossain lasipullossa pienen repun sisällä. Reppu ei sitten ollutkaan kiinni ja kiipesin korkealle puuhun, tytön katsoessa maassa, että kuinkas sitä puuhun kiivetään. No se pullohan sitte tipahti tytön päähän ja rikki :O. Ei muutaku tk:hon ja tikkiä päähän. Kyllä pelotti isän kohtaaminen silloin, ku se oli meillä se “päämies”. Nykyään en muksujeni anna tehdä lähellekään kaikkia samoja asioita mitä itse olen muksuna tehnyt, ku huomaa itse miten vaarallisia juttuja on tullut tehtyä, eikä lapsena järkeä päässä paljoakaa… Tuo kiipeily juttu on vain yksi monista, tulipahan vain nyt mieleen.
Miehen mummu kertoi, miten ne oli muksuna keväisin hyppineet jäälautoille. Mä en uskalla lasten mennä joen jäälle enää kun aurinko alkaa lämmittämään, virtaus jään alla on kuitenkin jonkinlaista, vaikka meidän kohdassa ei onneksi joki kovinkaan virtaa.
Meillä oli kerrostalossa kilpailuja, että kuka uskalsi korkeammalle kiivetä palotikkaita kuusi kerroksisessa talossa ja kuka korkeammalla samankorkuisessa kuusessa.
Parvekkeissa kisattiin kuka uskalsi roikkua rautojen välistä pidemmälle.
Koskaan ei kukaan tippunut, onneksi.
Läheisellä pellolla keväällä kasteltiin itsemme varmaan joka kevät, oli oikein kunnon järvitunnelma.
Kaikkien vanhemmat olivat päivisin töissä ja iso lapsilauma keksi vaikka mitä:)
Meillä oli tapana kiipeillä kallioiden seinämiä tai reunoja aidan väärällä puolella. Eräs kerta keksittiin, että nyt me mennään ja valloitetaan pommisuojan sisäänkäynnin harjanne, se on varmaan 12-15m korkea kohta kallioilla ja reunama niin kapea, että ne pienetkin jalat nippanappa sopivat reunalle, mutta ainoa tapa edetä oli pitää siitä höllästä verkkoaidasta kiinni, ikäänkuin takakenossa. Yksi kaveri meinasi tipahtaakkin siinä seikkailussa ja kyllä se pisti sen jälkeen pupun pöksyyn, että ei enään uusiksi kyllä kokeilla Alla tietysti vain asfalttia ja autotie, josta autoilijat tööttäilivät vimmatusti.
Ja joskus 15v sitten, ennen kuin isoimpia metsiä raivattiin ulkoiluradoiksi osittain ja muutamia palasia raivattiin asuintalojen tieltä, oli täällä muutamia hirviäkin, nyt ovat jo kadonneet. Keksittiin viisaina, että hei siistiä, mennään etsimään löytyykö ja noh, löytyi juu vasansa kanssa liikkuva ja vähän turhan äkkiä, tuli muuten peräännyttyä hyvin nöyränä ja ripeästi paikalta Suosota oli toinen, kuka uskaltaa sateiden jälkeen kävellä pisimmälle. Yksi kavereista jäi pahasti jumiin, mutta onneksi hänellä oli isosiskonsa liian suuret saappaat jalassa joten saatiin kiskottua jalat niiden sisältä ja vietiin itkuinen ystävä kotiin kertomaan äidillensä, mihin siskon saappaat katosivat.
Kyllä noita sähellyksiä ja seikkailuja on hauska muistella, mutta en kyllä toivo omieni keksivän vastaavaa, hirvittää jo vähän ajatella jos jompikumpi innostuu lumilautailusta, niitä poikenneita raajoja, tai aikuisempana jostain extreme lajista, huhhu.
Mutta onhan sellainen sanonta olemassa, ettei lapsi ymmärrä vanhempiensa sydäntä. No nyt ymmärrän jo kun olen myös äiti, voi äiti parkaani mitä joutuikaan kestämään meidän siskosten kanssa, erityisesti minun huimapää poikatytön
Aikamoisia poikatyttöjä mekin systerin kanssa oltiin… vaikka Tarzan-leikissä oltiinkin yleensä naisenpuolia, Kissanainen tms… Muutenkin metsissä röykyttiin kaikenlaista ja puukko oli tuttu pienestä pitäen. Pajupillit tehtiin itse ja monta muutakin juttua, saattoi joskus haavakin tulla, mutta mitäs pienistä
Mummolassa kesäisin piti kaikki lammikot penkoa, sammakonkutua ja -poikasia kerättiin jokainen serkku “omaan lammikkoonsa”, niitä poikasia “kasvatettiin” ja pidettiin kilpailuja milloin misätkin, Ei silti tahallaan pahaa tehty, vaikka kaipa ne jotain kärsivät meidän leikeissä 
Sen opetin omillekin lapsille, että luonnossa ollaan luonnon ehdoilla, ja metsään saa mennä, mutta siellä ollaan nätisti. Puukkoa ja kirvestä ovat saaneet käyttää, P-A on jo 8-vuotiaasta ollut “saunamaisteri”, eli valtuutettu saunan sytyttäjä mökillä, ja 10-vuotiaasta täällä kotonakin, tuohukset on opittu vuolemaan… Ja kyllä nuo tyttäret ovat molemmat penkoneet aina kaikki lähimetsät ja joskus kai vähän kauempanakin olevat. Kerran piti soittaa taksi hakemaan P-A ja kaverinsa (oisko olleet 11-12 v.?) melkein 10 kilsan päästä kotiin (taksi siksi, että itse oltiin saunakaljat juotu, eikä uskaltanut ajaa…). Metsiä pitkin olivat kulkeneet monta tuntia ja olivat vähän hukassa jo… Hyvä että soittivat, muuten olisivat Siuntioon lähteneet kävelemään. No, kotona olivat klo 17 aikaan, kun olivat aamupäivällä lähteneet “pikku lenkille”.
Löysin niin hauskan valokuvan, että piti tänne laittaa. Minä en noita aikoja voi muistella, mutta ehkäpä vanhemmat penttiläiset muistaa, kuinka johonkin aikaan tehtiin noita koreja.
Äiti etummaisessa pöydässä vasemmassa reunassa.
Eikös pajutyöt/pajukorit edelleenkin ole aika hottia kamaa puutarhoissa? Täällä ainakin on joka kevät pajutyökursseja tarjolla.Vai lienevätkö nuo jotain ihan muita materiaaleja. Kuorittuja koivun oksia tai juuria tms. ??? Pukineista päätellen aika on toinen, mutta yhtä tyytyväisen näköisiä käsityöntekijöitä oli viime kevättalvena pajutyökurssilla.
Onneksi maailmassa on nykyisin myös värit. Kyllä ennen oli ankeeta! 
Nobile
Tuollaiset kuvat on kyllä kullan arvoisia.
On ne Kurppa, näissä näkyy ajankuva.
Nobile, siis tottahan pajutyöt on hottia Vanhempien luona on tuollainen kori vielä. Siitä korista poimin tämän kuvan. Se oli juurikin jotain kuorittua oksaa.
Mutta kyllä pukeuduttiin fiinisti silloin korikurssillekkin.
Piti larata tätä ketjua alkuun, kivoja kuvia ja muistoja;)
Voihan tuo olla rottinkiakin, samanpaksuista ja vaaleaa. Nykyään Indonesia ei enää myy rottinkia materiaalina maailmalle, vaan valmistavat siitä tuotteet valmiiksi itse. Suomessa Annansilmät, näkövammaisten valmistamat tuotteet ovat yksinoikeudella ainoita rottinkiraaka-aineen saajia ja valmistajia, ja hyvä niin. Kuva on loistava ajankuva. Nyt samanikäisillä olisi kuvassa farkut ja värjätyt hiukset, silikonit, botoksit ja silleen…
No senajan immeiset tais tajuta pukeutua muutenkin aina tapahtuman mukkaan, eikä niinku ny et farkut tai muut housut ja jokunlainen huppari ja hyvä on.
Ja sit katotaan kieroon ku ku kulkijaa ku mun kakarat tullee koulun päättäjäisiin oikeesti juhlavaatteet (ei yliampuvat ja ei tytöillä mittää räikeää meikkiä) päällä.
Tai sit mää vaan oon ihan liian vaativa ja vanhanaikainen vanhempi, ko vaadin et vaatteet tilaisuuden myötä, vaikka sit vähän halvemmakkin.
Rottinkia tuossa punotaan kun on niin tasaista, ohutta ja taipuisaa. Meillä noita kursseja järjestetään edelleen.
Kesälomareissulla kävin Tampereella Annansilmäaitassa ihastelemassa rottinkihuonekaluja ja kauniita harjoja ja “suteja”. Noitaha taisi aikoinaan olla suunnittelemassa ihan nimekkäitä muotoilijoita.
Veljen anoppi tuli vanhoilla päivillään sokeaksi ja kovana käsityöihmisenä opetteli korien punonnan. Mahdottoman kauniita ja hyvintehtyjä töitä.
Just silitin äidin antamaa käsin kirjottua liinaa, ja mietin, että toivottavasti tulevat miniät/lapsenlapset osaavat arvostaa niitä, eivätkä laita kirpparille.