Nyt on jo varmaankin jonku toisen muistelujen vuoro. Anteeksi, mutta en malttanut olla laittelemasta näitä kultarunaisia muistoja.
Kiitos REA !! Muistan kun 50- ja 60-luvun alkupuolella meitä mukuloita oli 6 ja mie vanhin ja ainoo tyttöpenska, sillon tuntu aina että onko meitä pakko olla näin paljon. Todella kunnia äidille joka siihen aikaan jaksoi noin ison katraan kans.
Älä Rea ollenkaan pyytele anteeksi. Sinun kuviasi on ihana katsella, kiitos että laitoit ne.
Hienoa ajankuvaa, kiitos rea!
Kirjoitus virhe: piti kirjoittaa kultareunaisia muistoja.
Pitääkö krassikuvassa äitisi vai vanhin sisko vauvaa sylissään?
Ihania kuvia realla!
Tuli tuossa päivemmällä mieleen suvussa kulkenut tarina. Todenperäisyydestä en tiedä, mutta setäni tuntien voin uskoa tähän.
Aikaa sitten, hartiapankkirakentamisen aikoina setäni rakensi omakotitalon kaava-alueelle. Tiedättehän, suorakaiteen muotoiset tontit. No, alue oli tietysti uusi ja naapuritkin rakensivat samaan aikaan, pihatkin laitettiin yhtä aikaa. Setäni ja hänen naapurinsa sitten omenapuita istuttaessaan intoutuivat lyömään vetoa, voittajan omenapuu tekee ensimmäisenä hedelmää. Kului vuosi, pari. Setäni omenapuussa oli kukkia, sitten raakile ja yksi omena jatkoi kypsymistään. Voitto näytti varmalta. Naapuri ei ihan niellyt tätä varmalta näyttävää voittoa, vaan yön pimeydessä kävi tarkastuskäynnillä. Kävi ilmi, että setäni, huumorimiehiä, oli sitonut siimalla omenan puuhunsa. Hän sai joltakin aina muutaman päivän välein suuremman ja kypsemmän raakileen, jonka salaa vaihtoi.
Voittoa ei tullut ainakaan sinä vuonna, mutta hauska tarina kylläkin. Sitä en tiedä, kuka oikeasti voitti, se ei enää tuon tempun jälkeen kiinnostanut ketään. 
Kertakaikkisen ihania kuvia, Rea! Kiitos!
Emo, krassikuvassa vauvaa pitelee allekirjoittanut, joukkion vanhin.
Kellarin krassikuvassa on äiti taustalla.
Minä olen näköjään yllytyshullu.
Vanhempani olivat kauniita ihmisiä kovasta työstä ja isosta lapsilaumasta huolimatta. Isä tienasi leivän metsätöistä ja oli siinä mielessä erikoinen mies, että auttoi äitiä milloin oli kotona myöskin naisten töissä. Meillä on sellainenkin kuva jossa isä ompelee ompelukoneella. Korjanneeko vaatteitaan.
Isä ja pojat. Nuorin pojista puuttuu, ei ole vielä syntynytkään.
Äiti ja tytöt.
Näistä kuvista huokuu vahva yhteenkuuluvuus ja onnellisuus.
Kiitos rea ihanista kuvista!
Ekakuva meikäläisestä, nuorenparin esikoisesta.
Rean äidillä on ollut antoisa harrastus kaiken puuhan keskellä!
Laatikkokamerassa on ollut filmin edeltäjänä lasinegatiivi, eli lasilevy joka on päällystetty valoherkillä kemikaaleilla. Kuvan ottamisen jälkeen se on ensin kehitetty, ja sitten negatiivin avulla on tehty valokuva.
Mielestäni rean kuvat ovat niin arvokkaita ajan kuvauksia, että niistä pitäisi saada kopiot esim. kotiseutu- tai muuhun arkistoon. Tai kansallisarkistoon.
Todella upeeta Rea,kiitos kuvista!
Ainutlaatuisia asioita joita ei mistään enää saa,hyvä kun jaksat ne tallentaa tuleville sukupolville. Sukututkijalle mahtavia aarteita jos joku sitä tekee?
Arvokkaita aarteita ovat vanhat valokuvat ja varsinkin nuo työkuvat,niitä ei kovin paljon ole perheissä harrastettu.
Todellakin niinkuin Kaisaliisa kirjoitti,museot ovat paikka johon kuvista kopiot olisivat sopivat.
Kiitos teille kaikille peukuista ja mukavista kommenteista.
Meillä useammalla sisaruksista ovat nämä skannatut kuvat tallessa. Yhdellä veljelläni on negat äidin jäämistöstä. Ovat sellaisia ehkä pelikortin kokoisia ja niistä minusta seuraava sisar on valmistuttanut myös kuvat. Taitaa olla useammallakin sisaruksista kuvat. Nykyään on nämä pelit ja vehkeet joihin niitä voi tallentaa.
Kiitos Kaisaliisa tuosta tiedosta kuinka nuo lasilevyt ovat toimineet negoina.
Näistä lähettämistäni kuvista voi olla tavalliset laatikkokameran negat.
Kerroin noistakin kuvapäiväkirjoista ja nehän toimivat samoin tallentaen tavallista elämää eikä mitään poseeraamista ja vain juhlia. Tokihan niihin tallennetaan myös juhlia muistoiksi.
Vanhoja kuvia on meillä paljon, mutta ei ole tarkoitus yksin täyttää näitä muisteluja. Jokaisella meillä on varmasti omat muistot lapsuudesta.
Paljon on meillä myös kuvia isovanhempien ajoilta ihan lapsuudesta saakka. Kuten olen sanonut tuokin kameran mukana pitäminen on ihan kai jo geeneissä.
Kiitos kuvista, nämä vanhat valokuvat on hienoja. Äitini nuoruuden kuvissa on juuri tuollaisia "leninki päällä ja nappaskengät jalassa-kuvia". Noita Rean upeita hiuksia minä ihailen, on sinulla tukkaa! Olet Rea ihan erilaisesta lapsuuden perheestä kuin minä, kun olet ison perheen vanhimmainen.
Minä olen puolta pienemmän perheen iltatähti ja aina vähän kaivannut pikkusiskoa tai -veljeä.
Oliko tuo ulkona syöminen tavallista?
Laittaisitko niitä isovanhempien kuvia myös, olisi mukava kurkistaa siihen aikakauteen.
Ania, eihän tuo ulkona syöminen tavallista ollut, vaan ihanaa ekstraa esim. Juhannuksena. Ulos oli silloin völjättävä iso painava pirtinpöytä. Vanhempamme halusivat meille lapsille kaikkea kivaa ja poikkeuksellista.
Ania, sanoit kaivanneesi pikkusiskoa tai veljeä, siinäkin on omat puolensa. Vanhimpana suurperheen lapsena sitä on joutunut kiskomaan noita nuorempia napasinisenä mukanaan. Samoin vuotta nuorempi sisareni on joutunut.
Tokikaan en vaihtaisi lapsuuttani toiseen, sillä on oppinut työtä tekemään ja käyttämään luovuuttaan. Tuosta kaikesta on ollut minulle hyötyä työssäni perhepäivähoitajana. Sisarukset myös on niitattu yhteen rakkauden sitein.
Noista minun hiuksista, niitä minulla on ollut vauvaiän kaljuuden jälkeen ja luonnonkiharat hiukset eivät taivukaan omistajansa tahtoon. Suurimman osan elämästäni olen ollut pitkähiuksinen ja hiusten alta on aina norunut hikipurot. Talvellakin minulla on karvalakki omasta takaa, kuten myös kesäisin.
Toivottavasti sanonta: paha akka hapsellinen, ei pidä minuun paikkaansa.
Päivähoidon 20v. juhlassa hoito- ja omat lapset kulkivat sukkahousuista tehdyissä kääpiöiden hatuissa ja mieheni puusta tekemät hakut olalla.
Sattuikin olemaan silloin kaikkiaan setsemän lasta ja Lumikki.
Kaikkeen tällaiseen luovuutta on tullut sieltä suurperheestä ja köyhyydestä.