Se erottaakin empaattisen ihmisen välinpitämättömästä. Että edes yrittää, eikä vaan katso muualle! Toivo sentään sai kuolla lämpimässä ja hoivassa eikä yksin kylmään pusikkoon. Joku välitti.
Ermeli, olipas surullinen loppu. Parhaasi yritit ja kukaan ei enempää voi.
Ermeli, sinä teit parhaasi, mutta luonto oli päättänyt toisin. Toivo oli ehkä niin pahasti loukkaantunut ettei siitä olisi ollut eläjäksi, parempi ehkä näin?
Kyyneleet tuli silmiin minullekin Ermelin tarinasta. Se itku, mikä tuli lapsille ja äidille, on merkki mitä tärkeimmästä piirteestä: välittämisestä. Sinunlaisiasi ihmisiä pitäisi maailmassa olla enemmän.
Voi pikku Toivoa. Kyllä tuli tippa silmään täälläkin.
Parhaasi kuitenkin yritit ja se on pääasia.
Voi kuinka surullista, tosin tuota vähän pelkäsinkin, kun sanoit ettei takajalat toimineet. Jos Toivo oli halvaantunut olisitte joutuneet pienen lopettamaan ja se se vasta rankkaa olisi ollutkin. Vaikka lapsille ja aikuisillekin tuli suru, niin kuitenkin annoit lapsillesi opetuksen inhimillisyydestä ja siitä kuinka aina voi elämässä yrittää toista auttaa. Lapset kyllä toipuvat surun jälkeen ja mielessä säilyy ehkä aikuiseksi asti pieni Toivo!
Voi kuinka nätisti olette lohduttanut, kiitos! Näin minäkin lapsille puhelin, että paljon opittiin, pienestä hetkestä saatiin jo paljon, ja että varmasti oli parempi näin. Loppui ainakin kärsimykset. Helpompi näin, kuin että tosiaan oltais jouduttu päivien päästä toinen lopettamaan. Ja tämän kokemuksen muistamme lopun ikää, niin lapset kuin vanhemmatkin. Tästäkin lapset oppivat, kuinka luontoa ja eläimiä pitää kunnioittaa ja hoitaa. Tyttö (14 v) totesikin, että meidän kaikkien tehtävä on pitää huolta pienimmistämme.
Kun luin ketjua, pelkäsi itse jo samaa, jos jalat on halvaantunut, niin ei ole pienellä paljon mahdollisuuksia:(
Onneksi tuskat on loppu häneltä…
Äitinä teit esimerkillisen työn, opetit lapsillesi, että toisista, myös pienemmistä pitää välittää ja niitä pitää auttaa. Teit jotain, jonka lapsesi muistavat ehkä aina.
Halusit auttaa, mikä on tärkeintä, kaikella on tarkoituksensa, ja pienen ei ollut tarkoitus selvitä tästä:(
Pikku Toivo ehti opettaa paljon.
Hyväsydäminen tytär sinulla. Ikävä kyllä, tänä maailman aikana empaattisuus ei ole lapsillakaan enää päivänselvää. Tuokin siilinpoikanen olisi voinut joutua sellaisten lasten tai aikuistenkin käsiin, joilta empaattisuus puuttuu, sellaisten, joiden sydän on syystä tai toisesta mustunut…
Liian paljon on saanut lukea lehdistä kidutetuista siileistä.Mm. pari viikkoa sitten oli löytynyt Muuramen kunnantalon portailta kuoliaaksi kidutettu siili. Eikä tekijöitä saada varmaan koskaan kiinni ja jos saadaan, on tuomiot aivan liian mitättömät. Vihaksi pistää.
Ermeli, olipas surullinen loppu, mutta hyvä mieli varmasti jäi, kun yrititte auttaa.
Tuo Ermelin surullinen tapaus toi mieleeni hiukan vastaavanlaisen tapauksen:
Eräänä viime kevään päivänä, keskellä päivää, ovikello soi. Joku hiivatin ovelta-ovelle-kauppais, tuumasin, ja närkästyneenä siitä, että jouduin keskeyttämään työni menin avaaman oven.
Oven takana seisoi kaksi hätääntynyttä pientä ekaluokkalaista.
"Tuolla kadulla on haavoittunut lintu, sen silmästä vuotaa verta!" Lapset olivat aivan järkyttyneitä.
Ei hel..tti, mutisin itsekseni, piitääkö minun nyt tässä keskeyttää hommani ja ruveta joksikin hiivatin haavoittuneen linnun pelastajaksi. Hillitsin kuitenkin itseni ja sanoin ystävällisesti lapsille, että menevät edellä ja että pistän vain kengät jalkaan ja tulen katsomaan... Olin edelleen harmistunut, koska jouduin keskeyttämään työni mokoman linnun vuoksi.
Sisällä istahdin hetkeksi, en olisi halunnut mennä, mutta tajusin, että aikuisena en voi jättää lapsia pulaan. He luottivat minuun. Minun apuuni. Minä olin aikuinen ja lapsilla oli hätä linnun puolesta.
Otin talouspaperia mukaan ja onnettomuuspaikalle päästyäni huomasin, että lintu oli lentänyt
päin hopeanväristä pakettiautoa, paiskautunut keskelle tietä ja satuttanut siinä itsensä.
Lapset katselivat maassa makaavaa lintua epätoivoisina... Se oli pieni suloistakin suloisempi sinitiainen pyörryksissä törmäyksestä. Ilmeisesti lintu oli satuttanut silmänsä lennettyään päin
hopeanhohtoista auton kylkeä. Sen toisessa silmässä oli nuppineulan nupin kokoinen veritippa.
Lapsia rauhoittelin kertomalla, että tällaista linnuille joskus kirkkaalla auringonpaisteella sattuu,
mutta että luonto parantaa. Ja että kyllä lintu pärjää, vaikka sen toinen silmä olisikin pysyvästi vahingoittunut.
Otin linnun varovasti talouspaperiin ja kannoimme sen pihallemme suojaiseen paikkaan ison kiven juureen. Lapsille vakuutin, että lintu saattaa hyvinkin toipua vammoistaan, kun sen antaa olla rauhassa. Ja että tuolla kiven kolossa se on turvassa ja parantuu. Lapset näyttivät helpottuneilta, lintu oli pelastettu.
Kotona mietin itsekseni, miten tärkeä merkitys noille pienille ekaluokkalaisille oli sillä, että jätin työni ja kiiruhdin auttamaan heitä sen sijaan, että olisin ovelta vain tylysti tokaissut, että sellaista sattuu, kehottanut lapsia siirtämään linnun tien sivuun, ja mennyt sitten takaisin omiin hommiini.
Minut valtasi uskomattoman hyvä olo. Tuntui kuin olisin tehnyt jotakin todella tärkeää ja kauaskantoista: säilyttänyt lasten luottamuksen aikuisiin.
- Päivän mittaan kävin aina välillä vilkaisemassa, miten lintu kivenkolossa voi.
Ilokseni se näytti virkoavan. Valppaasti se seurasi toimiani terveellä silmällään. Muutaman tunnin kuluttua lintu oli lennähtänyt pois. Katselin pensaikossa hypähteleviä sinitiaisia ja mietin mikähän noista se oli se minun sinitiaiseni, ja jostakin kumman syystä tunsin tuota pikkulintua kohtaan syvää kiitollisuutta.
Hyvä ettei itku tullut kun luin tarinaasi sinitiaisesta…
Voi miten ihana kertomus sinitiaisesta. Kyllä se vaan niin on, että omilla toimillaan näyttää sitä esimerkkiä lapsille. Mies sanoi viime keväänä liikenteessä tuohtuneena, että “tyhmyyttäkin pahempaa on välinpitämättömyys”. Se jäi mulle jotenkin mieleen soimaan, ja mun mielestä se on aika hienosti sanottu.
Ahdekaunokki, olisipa sinun kaltaisiasi vastuullisia aikuisia enemmänkin, niin maailma olisi paljon parempi elää.
Ahdekaunokin tarina sinitiaisesta oli tosi koskettava! Meillä taas lapset löysivät eilen nurmikolta luultavasti naapurin kissan tappaman peltomyyrän niskat nurin tapettuna. Niin vietimme pienen myyrän hautajaisia Maa on niin kaunista veisaten. Olisinhan voinut viskata myyrän pusikkoon, mutta en tohtinut, kun muistin oman lapsuuteni niin monet pienten eläinystävieni hautajaiset, niistä jäi kunnioitus pienimpiäkin eläimiä kohtaan.
Voi kuinka mukava kuulla, että Toivolla pelaa sekä syömä- että poistopuoli, molemmat on yhtä tärkeitä:) Vaan kuinkas ne takajalat, jokos ne pelittää - Toivottavasti8]
Inki, Toivoa ei enää ole, muutama viesti takaperin siitä kerrotaan…
No oi voi, enpäs huomannutkaan olevani väärällä sivulla:/ Aina kaikki ei riitä, mutta hienoa, että yritit Ermeli!