Emo …meilläpäin on lassie joka mielellään haukkua rätkyyttää aina kun joutuu pihalle narun nokkaan, se on raivostuttavaa !
Kaverin pihalla kävi yks kissa aina hiekkalaatikolla paskalla…kaveri laittoi sille kissalle narun kaulaan jossa lappunen: Tää on seuraavan kerran kireemmällä.
Kissaa ei pihalla sen jälkeen näkynyt 
Kaverin huumori oli hirtehistä mutta tehokasta.
Asiasta voi antaa reklamaatiota ensin nätisti ja kysyä vaikka mikä koiraanne vaivaa kun on niin kova haukkumaan ?
Saku ei tosiaan ole häkkikoira vaan palveluskoira joka on taas jälleen kerran joutunut väärään kotiin.
Joskus kun asuttiin kerrostalossa räksytti alakerran belgianpaimenkoira kaiket yöt. Aikani kuunneltuani kävin sanomassa asiasta omistajalle, oikein nätisti että mahtaako tietää että koira haukkuu yöt läpeensä. Omistaja kävi yötöissä eikä tiennyt, ja oli just käyttänyt koiraa eläinlääkärissä kun koiralla oli kurkku kipeänä ja oli kovin väsynyt. Haukkumisestahan noi johtui mutta se selvisi omistajalle vasta silloin. Oli toisaalta huojentunut ettei koiralla ole sen vakavampaa, toisaalta oli kauhuissaan että koira haukkuu yöt ja valvottaa koko taloa. Ihmetteli vain miksi kukaan ei ollut sanonut mitään! Keskusteltiin eri vaihtoehdoista - radio hiljaiselle auki, isännän pusakka koiran makuupaikalle ja jos ne ei auta niin sitten sitruunapanta. Pyysi minua ilmoittamaan heti jos koira haukkuu taas yöllä.
Koira ei haukkunut enää kertaakaan öisin. Omistaja kävi jopa pari kertaa asiakseen tarkastamassa minulta ettei koira tosiaankaan enää hauku. Radio ja pusakka auttoivat.
Eli omistaja ei välttämättä tiedä. Tosin maaseudulla/taajama-alueilla moni omistaja ei välitä kun koira haukkuu ulkona.
Retu ja Retun pöllö:
Musta useinkin tuntuu, että ihmiset usein hankkii koiran päähänpistosta, kun vaikka esimerkiksi joku tietynlainen koira on tarjolla tai jonkun koiran ulkonäkö miellyttää. Liikaa on niitä joita se koira ei kuitenkaan niin paljoa kiinnosta, että sen hankinnassa oikeasti funtsittaisiin millaisen koira-asukkaan perhe haluais, mikä sopisi elämäntyyliin ja mitä perheellä on tarjota koiralle. Sitten ihmetellään kun pihassa on läykyttävä koira jonka kanssa ei pysty tekemään mitään.
Ite hankkisin koiran heti jos vain omista haluistani lähtisin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että saa riittää kavereiden koirien hoitoon ottaminen silloin tällöin. 35neliön asunto ei vastaa mun mielestä semmosta kotia, jossa edes pienellä koiralla olisi hyvä olla. Tai sitten mun pitäisi pystyä lenkittämään sitä koiraa pari tuntia päivässä tms. ja siihen en pysty. Kun on ollut esim. pikkuinen hoitokoira mulla viikon, niin olen tuntenut aina jotain painostavaa syyllisyyttä aina silloin, kun olen lopettanut koiran kanssa lenkittelyn (kävin kahdella pitkällä lenkillä+pissatukset päivässä) ja ollaan palattu asuntoon. Koira sitten istui tai makoili tyynyllään ja katseli muhun kysyvästi että "mitäs nyt?". Tuntui, että se saa elää sen 1,5-2h päivässä iloisena ulkona ja lopun aikaa se on "varastokopissa" säilytyksessä. Ei mun luonto kestä semmosta. Ja ei voi kuitenkaan koko päivää leikkiä sen kanssa niinä aikoina kun ei olla lenkillä.
Muoks:tuhannen kirjoitusvirhettä!!
Me ollaan opetettu meidän koirille temppuja, kävelyä kahdella jalalla, pyörimistä, peukalon näyttämistä, peruuttamista…Temppujen tekemiseen menee aikaa vain jokunen minuutti, koiran tulee itse hoksata mitä siltä odotetaan. Keksivät siis myös itse uusia temppuja. Hienosta suorituksesta palkitaan ja käskysanat lisätään valmiiseen temppuun. Esim. nuorin koira keksi viimeksi itse "kuiskaamisen" eli nuolaisee korvaa jne.
Se, että ne saa ajateltavaa aivoilla, väsyttää niitä todella tehokkaasti. Tykkäävät temppujen tekemisestä hurjasti. Saavat tosin juosta pihallakin mielin määrin ja lenkkeilytän lisäksi, mutta aivotyöskentelu on tehokas keino väsyttää. "Katoavat" väliaikoina nukkumaan jonnekin sohvan taakse tai pöydän alle, eikä niitä edes huomaa, vaikka niitä on viisi 
PikkuPionilla viisaita sanoja. Ja näinhän se on ihan jokaisen eläimen kanssa.
Sakemanni on todella laumakoira ja perskärpänen, kuten Tilhiski kauniisti sanoi
Meillä kun mennään saunaan, Huntti tulee mukaan lauteiden alle. Jos joku menee yksin, Huntti menee kyllä mukaan, mutta tulee hetken kuluttua hakemaan muita myös.
Minä kun olen jonkun kerran ollut pidempään illalla poissa, niin koiranpoika etsii ja etsii, on levoton kun koko lauma ei olekaan “turvassa” kotona. Kun sitten tulen kotiin, niin koira pyörii ja hyörii ja koko kroppa heiluu hännän tahtiin
Ja ei, saksanpaimenkoira ei ole pihakoira, kuten voi esim. pystykorva tai karjalankarhukoira olla. Suunnittelimme kyllä Huntillekin isoa ulkoiluhäkkiä pihalle, mutta sellaista, että koira itse pääsisi sinne ja sisälle takaisin. No, se jäi suunnitteluasteelle
Tilhiskille kiitokset, tiiämpähhän miksi tuota tarvii kuttua tuota meijän Zakkaria, Ruotsin Valakiaa. Täyttää kaikki Perskärpäsen ritteerit.
Meitsi tilasi nyt uuden koiruuden kun tuli vuosi täyteen ilman koiraa…
Kuvaprofiilini mäykyt oli kanssa pahemman luokan perskärpäsiä ja siksi kait niihin kiintyikin niin paljon ? Kun yksin olin kotona ne seurasi minua joka paikkaan jos en töykeesti laittanut ovea kiinni nokan edestä.
Suihkuun eivät tulleet…saunaan kylläkin ja ylälauteelle tietenkin. Annettiin niiden istua se minuutti ja sitten lattialle ettei tuu lämpöhalvausta nakeille.
Minä opetin meidän nakeille tontin rajat kun muutettiin ja kummatkin oli kolmivuotiaita kun opettelivat.
Aika hyvin mäykyiksi pysyivät ilman aitoja pihassa…vähä joskus karattiin hyvän hajun perässä.
Kun uusi pentu tulee taloon niin aloitan heti tontin rajojen kierron narunkera…mut jos urospentua ei tuu myyntiin niin elo ilman koiraa jatkuu. Jos kasvattajan narttu saa vain vaikka yhden tytön niin minä jään ilman sillä hänellä olisi tilauksia nartuille enemmänkin Ja minä tyydyn ottaan uroksen.
PikkuPioni ei pieni koira varmaan tarvia leikkiä ja touhua KOKO aikaa …mutta ollessaan vieraassa paikassa hoidossa voipi olla aktiivisempi. Kotona sitten nukkuu kun rentoutuu…
Mun koirat ainakin oli aina ihan MATSI kun tulivat hoidosta koska piti olla valppaana ja odottaa meitä joskus kaksikin vuorokautta Kotiin päästessään makasivat mahat pystyssä ja kuorsasivat.
Hyvä miraemmi, kyllä se pentu tulee kun kerran paikka on auki
Kohta se on paikka auki meilläkin. Mä lähden puolen tunnin päästä viemään meidän Neron piikille. Taas on ollut enenevästi pieniä merkkejä ilmassa, nyt se on ihan ok kun kipulääke vaikuttaa, mutta eilen oli tosi paha päivä. Eihän tuo päiviään osaa laskea, eikä surra. Nyt on ollut huonoja hetkiä tarpeeksi, en halua odottaa että niitä tulee vielä lisää.
Meillä aletaan vähitellen tottua koirattomaan kotiin, mutta mitä tehdä sille valtavalle hellimisen tarpeelle jolle ei enää ole kohdetta. Ei tunnu samalta halailla tuota karvatonta siippaa. Laitan tähän Jalon kuvan viime talvelta
Voi Tilhiski 
Tilhiskille halaus ja Nerolle hyvää matkaa sateenkaarisillalle.
Luja rutistus Tilhiskille. Raskain, tärkein päätös. Palvelus.
Myötätunnot Tiihiskille. Meillä on pian sama edessä. Jokaisen päivän arvioin erikseen ja pahasti näyttää siltä ettei meidän 15 v. tyttö enää ensi kesää näe. =/
Kiitos teille
Nyt on raskas reissu tehty. Mennessä ajeltiin sakeassa lumipyryssä, tullessa aurinko paistoi. Monta itkua ja ikävä varmaan vielä tulee, mutta helpotus on nyt päällimmäinen tunne. Nyt ei tarvitse enää miettiä, koska koira on liian kipeä. Se lähti nyt intoa piukassa kyytiin (vaikka jouduinkin nostamaan sen), ja kävi jalkojeni juureen nukkumaan kuten uskollinen koira aina käy. 47 kilon aukko on nyt kotona, mutta elämä jatkuu. Nero oli joskus tosi rasittava, mutta oli se myös hurjan hyvä koira, ja siitä sai monessa tilanteessa olla ylpeä. Se sai elää aktiivisen elämän ja rotuisekseen ihan kiitettävän pitkänkin. 11 vuotta olisi tullut täyteen ensi viikolla. Eikä sen nyt tarvinut kokea sietämätöntä kipua eikä liikuntakyvyn menetyksestä johtuvaa avuttomuutta.
Haikeana, mutta ihan hyvillä mielin siis. Sen pituinen se. Kiitos Nerolle yhteisistä vuosista!
Nero ja Jalo kirmaavat nyt siellä jossain ilman kipuja. Lohtuhalaukset Tilhiskille.
Voimahali Tilhiskille.
Kyllä on koti tyhjän tuntuinen. Sitä oikein säikähtää kun koira ei olekaan pedillään, ja monta kertaa kulkiessani olen huomannut väistäväni turhaan. Eipä sitä koskaan ajatellut, että nukkuvasta koirasta kuuluisi ääntä -paitsi nyt kun kaikki ne äänet ovat poissa. Ulkona lumisade peittää vääjäämättä viimeiset tassunjäljet, enää näkyy vain pienet painanteet nurmikolla. Se tuntuu kamalan surulliselta. Ihan kuin tuulikin olisi tänään jotenkin lohduton. Kissatkin ovat aika vaisuja.
Lapset ovat surreet kumpikin tavallaan, raskas päivä ollut heillekin. Veeti on kiukutellut olan takaa, ihan hiki päässä huutanut milloin mistäkin pikkuasiasta. Hän kun ei muuten osaa vielä surua käsitellä. Juho on kerta toisensa jälkeen palannut yksityiskohtiin. Miksi Nero kuoli? Miksi isi hautasi sen? Kuoliko se autoon? Miksi eläinlääkäri antoi sille ainetta? Miksei sitä voitu enää parantaa? Miksi, miksi miksi. Suru on sellainen asia, että tuo sama kysymys tahtoo toki tulla aikuisenkin mieleen. Nukkumaanmennessä Juho kömpi tiiviisti kainaloon ja puhui ikävöivänsä ja haluavansa Neron takaisin. Yhdessä siinä niiskuteltiin ja asiasta juteltiin pitkän aikaa, kunnes uni voitto pienen surutyön tekijän. Lapsen suru on niin riipaisevaa. Neron viimeinen palvelus meille on opettaa Juholle surun, luopumisen ja ikävän tunteita ja niistä selviämistä. Se on tärkeä taito ihmiselle.
Ja silti kaiken tämän haikeuden takana mulla on edelleen ihan omituisen levollinen mieli. Olen tehnyt surutyötä mielessäni jo niin pitkään, että tämä tuntuu nyt lähinnä luontevalta jatkumolta asioille. Synkkä päivä tämä on silti ollut koko perheelle, mutta niinhän sen kai kuuluukin olla.