Nuo Nixin kirjat ovat nuorten ja lasten osastolla, joten taitaa olla liian heppoista luettavaa mulle!
Mä vähän petyin kun viikonloppuna hokasin, että Hobbin Liveship Traders-trilogiaa ei ole suomennettu. Olin ajatellut lukea tässä kevään aikana noi Näkijän tarut ja lueskella sitten Liveshipin tai pari kesän aikana venereissuilla. Olisi sopinut tunnelmaan :) Ja etenkin siksi haluan lukea nuo kirjat (ja luenkin kyllä englanniksi) kun mun suosikki kirjatubettaja tykkäsi erityisesti juuri tuosta trilogiasta ja piti sitä parempana kuin Näkijän tarua. Ja vaikka noi trilogiat ilmeisesti voikin lukea erikseen, niin niillä periaatteessa on noiden kaikkien trilogioiden läpi jatkuva tarina ja vaikutus juonenkäänteissä on paras jos lukee ne järjestyksessä. En ole hetkeen lukenut englanniksi mitään, joten saa nähdä meneekö kovin työlääksi noiden Liveshippien kahlaaminen.
Luin eilen loppuun Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Nojaa..ihan hauska oli välillä, laadukas jos ajattelee naistenlehden jatkokertomuksena.
Tänään iski joku kummallinen säilömisjuttujen fiilistelyinto, vaikka on helmikuu!? Ei kyllä yleensä käy näin. Mutta piti lukea vähän Huovisen Hamstereita 😄 Jospa kuitenkin lukisi vaikka Lentsun kun sekin on hyllyssä ja sitä en ole ennen lukenut. Sopii myös sesonkiin 😉
Lundbergin Jää on jäänyt jostain syystä sivulle 80. Se on hyvä, mutta jotenkin meinaa mennä fiilis kun sitä olisi "pakko" lukea, kun se pitää jo kohta palauttaa. Ja aina kun jotain tiettyä kirjaa olisi pakko lukea, niin meikäläiseltä lässähtää lukuinto!
Liveshipit olivat aika helppoa kieltä koska minultakin onnistui.
Onkos kukaan täällä lukenut Pratchettin ja Baxterin Pitkä maa sarjaa? Ei ollenkaan pratchetmaista. Risingshadowin teinien mielestä tylsää mutta minä vanha tykkäsin. Lähes luonto-ohjelman kaltaista maisemien vaihtoa 
Tuo Pitkä maa vaikuttaa hyvältä, pitääpä tehdä varaus kirjastoon. Pratchettin Kiekkomaailmaa olen lukenut parin kirjan verran ja onhan ne hauskoja, mutta hyvä jos Pitkä maa on erityyppinen.
No hyvä jos oli sujuvaa englantia. Fantasia usein on aika toteavaa. Mä olen viimeisen 10v aikana lukenut vain lähinnä asiatekstiä ja tietokirjallisuutta englanniksi, ja noissa pyritäänkin selkeään ilmaisuun. Kaunokirjallisuudessa semmonen kielellä leikittely hidastaa lukemista aika paljon, kun ei ole natiivitasoinen kielitaito. Olen parin viikon aikana lukenut 3/4osaa Ted Hughesin Crow-runokokoelmasta ja hitaasti luen englanninkielisiä moderneja runoja näköjään. Hyviä löytyy, mutta myös useita runoja jotka menee yli hilseen, enkä ymmärrä mitä niillä yritetään sanoa - tosin sama irrallinen fiilis jää kotimaisestakin runoudesta välillä 
Aika monta kirjaa on tullut taas luettua siitä, kun viimeksi raportoin, paljolti tosin genetiikkaa - hyvää dementian torjuntaa, kun alalla tapahtuu niin paljon. Eilen kertoilin paikallisen sukututkimusyhdistyksen kokouksessa DNA:sta ja DNA-testeistä sukututkimuksen apuna. Nyt ei sitten tartte enää aihetta hautoa päässään ja voi palata lukemaan hömppää. Valtsu mainitsi täällä Fred Vargasin, jonka viimeistä kirjaa "L'armée furieuse" kehuin muutamaa sivua aiemmin, se oli yksi niitä, joita lukiessa toivoo, ettei se loppuisi. Melkein sama tunne oli kyllä lukiessani loppuvuonna Ruth Rendellin "The girl next door", joka lienee jäänyt hänen viimeisekseen. Pari Ann Cleeves'iakin on väliin mahtunut, miksiköhän tykkään tarinoista Skotlannista ja erityisesti sen saaristosta, varsinkin, jos mukana on runsaasti paikallisväriä.
Nyt olen kunnolla uponnut James Watsonin teokseen DNA - the secret of life. 450-sivuinen teos on vuodelta 2003 (julkaistiin kaksoiskierteen keksimisen 50-vuotisjuhliin yhdessä TV-sarjan ym. kanssa) eli vanhahko, mitä nopeasti kehittyvän aiheen kirjoihin tulee. Mulla ei ollut kovin suuria odotuksia kirjan suhteen, mutta nyt olen ihan myyty, vaikka olen vasta puolivälissä. Watsonin teksti on nautittavaa ja hänen käsittelemänsä aiheet kiintoisia, mm. Monsanton yritykset koota voittoa kaikesta, mitä agrokulttuurissa tapahtuu sekä muutenkin yliopistojen ja suurpääoman kilpajuoksusta. Syntyi paljon parempi käsitys asioista kuin mitä lehti- ja nettikirjoittelusta on saanut irti.
On hienoa kun pystyy lukemaan kirjoja alkuperäiskielellä. Monesti sitä miettii lukiessa että onko tosiaan kirjailijan syytä jotkut kömpelyydet ja kömmähdykset vai onko kääntäjässäkin vikaa. Arvostan tietysti suunnattomasti kääntäjien ammattitaitoa, muutenhan jäisin paitsi paljosta :)
Runot haluaisin lukea alkuperäiskielellä…mutta siihen tarvittaisiin hyvin laaja ja joustava kielitaito. Käännetty runo on ihan eri asia kuin alkuperäinen. Sanavalinnat ovat niin kriittisiä tunnelman luonnissa ja usein vastaavaa sanaa ei välttämättä löydy. Samoin on vaikea kääntää jotain merkityksiä, kun samalla runon yhtenä aspektina on rytmi ja sanojen “melodisuus” tai sointuminen toisiinsa. Mun mielestä siis on mahdotonta kääntää runoa. Samantyyppisen runon voi tehdä samoilla ideoilla toisella kielellä, mutta se on ihan eri “teos” kuin alkuperäinen, oli sitten kuinka hyvä kääntäjä tahansa. Tämän huomaa hyvin kun lukee kirjoja, joissa esitetään rinnakkain alkuperäinen ja suomennettu runo. Jos tietyllä kielellä ja sen ominaisuuksilla leikitellään, niin samalla tavalla ei vain voi leikitellä toisella kielellä kun ominaisuudet ovat täysin erilaiset. Samalla tavalla kuin vitsit ei tvn komediasarjassa käänny, niin niiden tilalle keksitään joku suomalainen. Ja se voi olla taidokaskin…mutta se ei ole se, minkä alkuperäinen kirjoittaja kirjoitti.
Ja onhan niitä tosiaan aika järkkykökköjä käännöksiä, etenkin vanhoissa klassikoissa…sen takia joitakin kirjoja suomennetaan uudestaan. Kuten esim. Sieppari ruispellossa…siinä muistaakseni joku “oh baby!” oli suomennettu “oi vauva!” tms…se kirja oli pullollaan noita sanakirja kädessä tehtyjä käännöskukkasia. Tuolloin kun ei ollut syvällisen kielitaidon omaavia kääntäjiä joka oksalla.
Pikkupioni toi hienosti esiin sen, mikä ero on käännöskirjallisuudella ja alkuperäisillä: mitä parempi kirjailija, sitä enemmän hän pystyy hyödyntämään kielen uniikkeja vivahteita - eikä tämä koske ainoastaan runotekstejä. Kielihän on kirjailijan instrumentti. Mulle on aina jotenkin ollut kirjailijan ilmaisu merkityksellistä ja se, että hänellä on oma ääni. En edes pysty lukemaan mielenkiintoisiakaan kirjoja, jos ne ovat huonosti kirjoitettuja. Ja olen tosi iloinen siitä, että päätin jo lukioaikaan lukea kaikki hömpän kielillä, joita opiskelin. Paitsi että Suomen kielipainotteisessa koululaitoksessa se auttaa hyvän yo-todistuksen saamiseen, on siitä iloa koko elämän ajaksi. Kun sitten tuli opiskeltua matematiikan vastapainoksi ranska ja espanja siihen kuntoon, että pystyy nauttimaan hyvin kirjoitetuista teksteistä, tuntuu, että puoli maailmaa on auki. Tosin Suomessa on erinomaisia kääntäjiäkin, mm. Gabriel García Márquezin kirjoista on loistavia käännöksiä.
Olenkin houkutellut lapset pienestä lähtien lukemaan kirjoja (eikä vain sarjakuvia) ja lukemaan myös muilla kielillä, mielestäni se on yksi parhaita perintöjä, mitä voi lapsille jättää.
Potterit tekivät sen meillä, taisi nuorin olla vasta viidennellä kun kahlasi enkuksi lävitse kun eivät jaksaneet odottaa suomennosta. Neljä poikaa (no kyllä minä itsekin 
) niin piti kirja vetää mattopuukolla parin-kolmen luvun suikaleiksi että pääsivät kaikki heti osoille. Sopivasti kesälomalla tekemistä. Tuskin ilman tuota olisivat oppineet vieraskielisiin, samoin minäkin peruskouluenglannilla nykyään saan kirjoista selvää.
Paitsi sellainen muuten mielenkiintoinen oppikirja kuin Ilmastohistoria, siitä ei oikein saanut tolkkua suomeksikaan, ei jaksanut kuin luvun kerrallaan, sitten nukutti jo hyvin. Puolen rivin pituisia outoja sanoja lähes joka lauseessa ja kolme parhaissa.
Kuuntelin juuri loppuun Eppu Nuotion: Mutta minä rakastan sinua
Aivan ihana kirja ja hyvä lukijakin. Ei ehkä uppoa alle viisikymppisiin, mutta minuun tosi hyvin. Tuossa kirjan tunnelmassa pysyy kauan.
Äitikin sanoi juuri lainanneensa Eppu Nuotion…kyseli multa millaisia kirjoja ne on, mutta enhän minä tiedä kun en ole tullut lukeneeksi. Isä jäi hiljattain eläkkeelle ja vaikka ei ole juuri koskaan lukenut kirjoja, niin nyt sekin on innostunut lukemaan. Valitteli, että menee vaan yöunet kun lukee johonkin kolmeen saakka yöllä, kun päättää aina lukea vielä yhden luvun 
Menee kohta päivärytmit eläkeläisellä sekaisin. Pitäisi keksiä sillekin hyviä kirjasuosituksia.
Luin eilen muutaman kirjan loppuun ja nyt illalla olen lueskellut puoleen väliin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan ekaa kirjaa ‘Combray’. Olin aina luullut, että Proust olisi jotain erityisen vaikeata ja raskasta luettavaa, mutta olin väärässä - erittäin sujuvalukuista kaunista yksityiskohtaista kerrontaa. Tämä eka kirja kertoo lapsuusmuistoista. En tiedä mistä tuo ennakkokäsitys vaikeudesta on peräisin…varmaan niistä ihmisistä, jotka on puhuneet, että joku ei ymmärrä tai että juuri he erityisesti ymmärtäisivät syvällisesti Proustia.
Eppu Nuotion dekkaritkin ovat luettavia.
Hyvä kirja oli Proustin ‘Kadonnutta aikaa etsimässä’ eka osa (Combray)…niin hyvä, että jo ennen sen loppumista varasin seuraavan, joka kuulemma on parempi kuin tuo ensimmäinen. Swannin tie…luvassa pitäisi ilmeisesti olla yksipuolisessa rakkaudessa kärvistelyä Saapa nähdä kuinka monta kirjaa jaksan tuota sarjaa lukea muutaman seuraavan kuukauden aikana.
Tänään aloin lukea lasten/nuortenromaania ‘Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla’. Tuosta on englanninkielinen yleisö pitänyt, mutta mä en nyt oikein 35 sivun jälkeen päässyt sisään. Ehkä vähän väärä mielentila kirjalle.
Patrick Rothfussin Viisaan miehen pelko on pettymys. Ihan hyvä ja kyllä sitä lukee välillä jopa mielellään, mutta vähän tylsä se on. Olen nyt pitkälti yli puolen välin ja tuntuu että kirjailijan olisi kannattanut vähän tiivistää tarinaansa.
Tänään lainasin pari Vargasta ja kaksi ekaa osaa Blake Crouchin Wayward Pines-sarjasta. Tuo on myös joku tv-sarja josta en ole ikinä kuullutkaan. Joten Viisaan miehen pelko jääpi nyt pienelle tauolle :)
Kuudes ja viimeinenkin (suomennettu) annos Cormac McCarthyä on nyt nautittu. Jokaisen jälkeen on joutunut tekemään surutyön ja hengähtämään, ennen kuin osaa tarttua mihinkään muuhun. Jotenkin tuon ukkelin kerronta vaan uppoo minuun niin syvälle ... siinä on jotakin suloisenkarvasta.
Hyllyssä tosin jo odottaa pikalainana Lopotti. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli ainakin lukemisen arvoinen, ehkä enemmänkin; jopa kehumisen arvoinen.
Ja Happotestin kun lukaisee, niin tietää mitä on olla juoppo - nekin, joilla siitä ei ole kokemusta.
Kovasti tähän aikaan kaipailisi kuitenkin jotain kivaa puutarharomaania. Hanna Tuurit ja Asunta-Johnstonit kun on luettu (+ parit ulkolaiset, joita muistini ei kykene nimeämään), niin mitä jää jäljelle?
Varasin juuri kirjastosta Lopotin äänikirjana.
Oletko Kurppa lukenut Neljäntienristeyksen? Lopotti vaikuttaisi olevan suora jatko-osa siihen. Lukaisin siitä (Lopotista) vasta pari ensimmäistä sivua - ja heti kyllä säväytti.
Tähän väliin tuli kiukuteltua Nancy Thayerin Charlotten puutarha. Ja täytyy kyllä sanoa, että edellisen lukemani (McCarthyn) kirjan jälkeen teki mieli se pari kertaa heittää seinään ja huutaa “Tajusin jo!”, kun samaa asiaa toistetaan neljättä kertaa. Semmoinen romanttinen hömppä, pienellä puutarhahöysteellä ja menneisyyden draamalla.
Klaara, kuuntelin Neljäntien risteyksen talvella.
Tuo on jännä juttu kun ihmiset eivät tajua uusia äänikirjoja varata samalla lailla kun kirjoja. Saa uutuudet melkein heti niiden tullessa:)
Hieno kirjailija on Lucy Dillon, luen parhaillaan “Hundra omistliga ting” en tiedä onko suomennettu, jos löytyy jotain kirjoja suomenkielellä niin kannattaa lukea!