Sattuipa kirjastossa olemaan Gabaldonin matkantekijän 8. osa, Sydänverelläni kirjoitettu. 1200 sivua mutta ei se pääty vieläkään.
Pitäis alkaa lukea tosissaan Oneironia, sillä mun pitää palauttaa se kahden viikon kuluttua. Luin joku 30 sivua sitä pari iltaa sitten, mutta ei ole tullut palattua siihen nyt. Luin tässä iltapäivällä puolet Tommi Melenderin ‘Yhden hengen orgiat’ esseekokoelmasta. Ihan mielenkiintoista pohdintaa kirjallisuudesta, mutta vähän häiritsee pienoinen itsekorostus ja oman itsen ikäänkuin jalustalle nostaminen ja muiden kirjailijoiden tuotannon haukkuminen roskaksi esim. Itkosen ja Nousiaisen. En itse ole em. kirjailijoiden fani, mutta jotenkin tuntuu kypsymättömältä välillä semmonen ikäänkuin “kiukuttelu” ja huolissaan olo siitä, että muut eivät huomaa MINUA ja toiset saavat epäoikeutetusti huomiota.
Tuli hankittua Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin käytettynä pokkarina. En ole ennen Hustvedtia lukenut…enkä tätäkään vielä lue varmaankaan ennen kesää.
Koska Cormac McCarthyn Tie oli niin erikoinen lainasin hänen pari muuta kirjaa, mutta kesken jäivät.
Oon kuunnellut nyt kuuntelukirjaa, kun olen kauan ajatellut, että pitää noita kokeilla. Aloitin nyt Itkosen novellikokoelmalla Huolimattomia unelmia. Ajattelin, että novelleilla voisi päästä alkuun, kun tarinat on lyhempiä, eikä ala mennä sekaisin ehkä niin helposti…tai tulee “ehjempiä kokonaisuuksia” kuuntelusessioista. Näin siis ajattelin - mutta ei kyllä lähde. Kuuntelu kestää aivan kauhean kauan. Lukija on aivan hirveän hidas ja monotoninen, eikä ehkä sen vuoksi meinaa ajatus pysyä kuuntelemisessa ollenkaan. Vasta kaks ja puoli novellia kuunneltu ja oon ihan puutunut…ja siis novelli/päivä tyylillä. Ehkä tämä vaan ei ole kovin hyvä kuuntelukirjaksi. Jospa Westön Missä kuljimme kerran olisi parempi, kokeilen sitä seuraavaksi. Mä kyllä olen vähän sillä tavalla keskittymishäiriöinen, että visuaalisia ärsykkeitä (jotka ei liity siihen kuunneltavaan) ei saisi juuri tulla, tai muuten lähtee mieli liikenteeseen ja havahdun jossain vaiheessa keskittyväni ihan muuhun ja korvissa pöpisee joku, joka häiritsee tekemistä 
Pitäisi varmaan kuunnella sängyssä silmät kiinni…tosin lukisin kyllä kirjan nopeammin.
Onko teillä suosituksia hyvistä kuuntelukirjoista? Mitkä on olleet tosi onnistuneita nimenomaan kuuntelukirjoina?
PikkuPioni, tuon takia en edes kokeile kuuntelukirjaa, en taatusti pystyisi keskittymään.
PikkuPioni, kokeiles suosikkiani: Seela Sellan lukemaa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja.
Yksi kirja on tainnut jäädä kesken huonon lukijan takia, mutta muuten noissa normaali äänikirjoissa on hyviä. Deisi äänikirjoissa lukijat on huonompia.
Aivan huippu lukija on myös Lars Svedberg.
Kuuntelin juuri loppuun Pasi Ilmari Jääskeläisen: Lumikko ja yhdeksän muuta.
Olipa outo tarina, mutta kuuntelin sitkeästi loppuun vaikka en osaa sitä kyllä mihinkään tyylisuuntaan yhdistääkään.
Pasi Jääskeläisen Missä junat kääntyvät vasta outo onkin. Varsinkin pari tarinaa siitä.
Mitäköhän hän on ottanut;D
Mä olen tykännyt tuosta Jääskeläisestä 
Mie olen varmaan liian tylsä tuollaisiin kirjoihin.
Pakko myöntää, että mielikuvitusta kaverilla on.
Huomasin että olenhan ennenkin hänen kirjaansa kuunnellut. Sielut kulkevat sateessa, mutta se ei ollut ihan noin outo.
Jääskeläiseltä olen lukenut vaan tuon Sielut kulkevat sateessa ja se oli ihan tarpeeksi outo mulle :)
Jäi semmoinen kuva että hän vähän liikaa yhdistää kaikkea mahdollista tyylilajia, mikä ei välttämättä ole mikään huono asia jos sen tekee hyvin.
Minä olen kanssa tykännyt Jääskeläisestä. Lumikkiin tykästyin kovasti muutama vuosi sitten.
Nyt on kai menossa pieni ehtoolehtovaihe. Ekan kirjan luin jo joskus aikaisemmin. Nyt on luettu Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho jo tuossa odottelee.
Melenderin Yhden hengen orgiat oli kyllä hyvä esseekokoelma, vaikka lukemisen alussa vähän pisteli yks essee, jossa mun nokkaan taisi vähän haiskahtaa itsekorostus. Kirjallisuudesta on hauska lukea juttuja 
Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan toinen kirja (Swannin rakkaus) oli kyllä aivan mahtava! Kyllä on ukko osannut kuvata tarkasti obsessiivisesti rakastuneen ihmisen toiminnan ja mielenliikkeet. Että vaikka itse olen luonteeltani aivan päinvastaisen “epäkiihkeä” ihminen, niin ne tunteet (jotka ei johda samanlaiseen käyttäytymiseen itsellä) tunnistaa kyllä. Ja lopussa Proust kuvaa vielä kuinka poika rakastuu kouluikäisenä tyttöön niin ihan naurattaa miten hyvin Proust sen kuvaa. Juuri samalla lailla koulussa tytöt käyttäytyivät kun olivat ihastuneet johonkin poikaan - yrittivät aina viedä keskustelun sellaiseen, että saisi mainita ikäänkuin luontevasti sen pojan ja puhua siitä pojasta, tai edes sen perheestä…tai vaikka jalkapallojoukkueesta tms. mistä vaan mikä siihen poikaan liittyy.
Nyt sitten olen eilis-illan ja tässä iltapäivän kuluessa lukenut Lindstedtin Oneironista kolmasosan. Aloin lukea tuota aikalailla puolipakolla, sillä se tupsahti varauksena kolme viikkoa sitten mulle ja nyt one enää reilu viikko aikaa lukea tuo - uusia ei voi, sillä on hirveä varausjono. Onneksi on ollut hyvin kirjoitettua kamaa…ehkä juuri hyvinkirjoitetussa sitten pisteleekin enemmän, kun välillä mun makuun tulee vähän kökkö vertaus tms. Ja en oikein ymmärrä miksi monista tavaroista puhutaan kohtalaisen pitkästi ja korostetaan, miten kalliita ja luxus-luokkaa ne ovat. Itse tarinan idea (kuolemanjälkeinen välitila) kiinnostaa ja sen vuoksi lukemista jatkaa mielellään, että mitähän tässä vielä selviää ja mihin kaikki johtaa.
Oneiron on nyt sitten luettu. Ei mullistanut mun maailmaa. Semmonen “kaikenlaista mielenkiintoista yksissä kansissa”-romaani. Reilu 100 sivua kirjasta pätkää, jossa käsiteltiin juutalaisen kulttuurin tuhoisempia puolia, mikä ei oikein nivoutunut mielestäni luontevasti itse kirjan tarinaan…tai siis se oli yhden performanssitaiteilija-henkilön luento-teksti ja performansseja, mutta kun tarina kertoi 7 naisen kuolemistarinat, niin aika iso osa (yli neljäsosa) kirjasta on omistettu tuolle ja lähti erkaantumaan siitä kuoleman välitila-jutusta hyvin pitkälle sivuraiteelle. Ekan 50 sivuj aikaan olin ihan innoissani, kun oli kiinnostavasti ja hyvin kirjoitettua tekstiä…mutta sitten alkoi puuduttaa ennen 100 sivua… Viimeiset 100 sivua olivat ihan mielenkiintoisia, joskaan ei mitenkään tajuntaaräjäyttäviä nekään. Musta tuntuu, että se juutalais-asia oli kirjan pääsanoma, sillä sitä kuolema-teemaa ei sen kummemmin loppujen lopuksi käsitelty…oletan, että tuo varsinainen kirjan 7 naisen tarina on kehitelty kahden erillisen lyhyemmän tekstin yhdistämiseksi: Rosa Immaculada on esiintynyt jo Lindstedtillä kuulemma jossain novellissa ja sitten tuo juutalaisuuden käsittely performanssitaiteilijan ja luennoinnin kanssa.
Tuo oli toinen Finlandia-ehdokas kirja viime vuodelta, jonka luin (luin Hotakaisen, ennenkuin ehdokkuuksia oli edes jaettu…ihan hauska oli). Nyt sain perjantaina kolmannen ehdokaskirjan käsiin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Meinasin lukea sen Oneironin jälkeen, mutta taidan pitää tuon Oneironin jälkeen pienen tauon kotimaiseen kirjallisuuteen että “palaudun” ja voin innolla lukea tuon Ahavan kirjan (takateksti kuulostaa kyllä hyvältä). Hyllyssä on myös tuo Lassilan Armain Aika. Muita ehdokaskirjoja en ehkä sitten luekaan. epäilen kyllä, että tulen pitämään Ahavan tai Lassilan kirjaa parempana voittaja-ehdokkaana kuin Oneironia…ehkä jopa molempia. Vaikka Oneironissa olikin omaperäisyyttä jos vertaa suomalaisiin kirjoihin. Mutta maailmankirjallisuudessa Oneironissa käytetyt eri teksti/kerrontatyypit (luentoteksti, lehtiuutinen, lehti-ilmoitus, netti-uutinen+kommenttiosio) tarinan sisällä on kyllä ollut jo useamman vuoden muoti-ilmiö, eikä siksi kovin omalaatuista.
Nyt Elena Ferrante ja Hylkäämisen päivät!
Lopotti menossa. kannattaa kyllä lukea Neljän tien risteys ensin.
Samanlaista kerrontaa kun edellinenkin. Äänikirjana varmaan vielä hankalampi seurata ajassa hyppäämistä. Onneksi edes ihmiset ovat eri sukupuolta.
Ferranten Hylkäämisen päivät oli kyllä hyvä. Oli osannut kuvata uskottavasti petetyn ja jätetyn naisen tuntoja (siis sellaiselle lukijalle, jota ei ole petetty…en tiedä mitä asian kokeneet tykkäisi) ja millaisia alhaisiakin ajatuksia ihminen alkaa ajatella kun matto vedetään jalkojen alta. Nauratti kun kirjan päähenkilö ei ottanut juuri stressiä vaikka autoa parkeeratessa aina välillä vähän nirhaisee toista autoa. Olen nähnyt tuota huolettomuutta Espanjassa ja Ranskassa.
Nyt yritän lukea loppuun kauaksi aikaa kesken jääneen Oman elämänsä sankarin (John Irving. On 200 sivua vielä tuossa kirjassa luettavaa. Luin alkuviikosta kolmanneksen Thomas Bernhardin Haaskiosta (170 sivuinen kirja). Erittäin hyvää tekstiä, mutta ei ole minkäänlaista kappalejakoa niin, että on vaikea lopettaa lukeminen mihinkään kohtaan. 
Tykkäsin Lopotista. Ehkä enemmin kun ensimmäisestä kirjasta, henkilöt olivat jo tuttuja?
Oli hiven mustaa huumoriakin livahtanut joukkoon, että pääsi ääneen nauramaan.
Minäkin pidin - molemmista. Lopotti oli oikeastaan aika synkkähenkinen, mutta heläytti kyllä ne naurut täälläkin. Ja mielenkiintoista oli eläytyä sokean Helenan maailmaan.
Luin muuten myös Eppu Nuotion punakantisen ja paksun (oli isotekstisenä, niitäkin usein löytää, vaikka normipainos olisikin lainassa). Sekin oli ok, helppolukuinen.
Kotimaista puutarharomaania kun hain, niin käteen tarttui Julia Donnerin dokumenttikirja Aino Sibeliuksen puutarhasta, siis Ainolasta. “Oi, terve tarhurineito…” on tuon kirjan nimi. Sitä aloittelen.
Aloin lukea Selja Ahavan “Taivaalta tippuvat asiat” ja vaikka olen vasta ihan alkumetreillä niin olen jo aivan ihastunut! Ihanaa kirjoittamista, olen jo aika varma, että tulen pitämään tästä enemmän kuin Oneironista. Tämän tyyppiset kirjat vain eivät voita Finladioita nykysuomessa. Liian tunnelmallista ja “vanhanaikaista” (vaikkakin synkkiä asioita on tapahtunut). Kirjoittaja osaa eläytyä vahvasti esim. lapsen näkökulmaan. Ai, että…ihan kauheaa, että tämä kirja on vain 200-sivuinen ja lukeminen sujuu liian haipakkaa!
John Irvingin Oman elämänsä sankari oli myös ihan hyvä kirja. Välillä hidastempoinen, mutta kuitenkin mukava tavallisista ihmisistä kertova iso tarina.